LIIKAA PIENIÄ SANOJA

Ei mitään pikku puhetta, viatonta ja tilannetta täyttävää vaan välihuomautuksia, paino sanalla huomautuksia. Laitetaan vielä isolla hoolla (vaikka se siellä keskellä sanaa onkin).

Toistoa, tiedän, ja tuskin tehokasta. Mutta aina hyvästi päivän liikkeelle paneva asia.

Kävin yksitysvastaanotolla, tutkimuksessa. 5 minuuttia kestänyt tutkimus maksoi 459 €. Sitä siinä maksamaan. Lippua, lappua, kelakorttia ja mitä siinä viivakoodataan. Anteeksi pyydän, kun yksi papereista tipahtaa. Se vähän kassaneitiä häiritsee, mutta toteaa: no, ei se mitään. Aika arvokas viisminuuttinen, sanon sitten, neidin siinä lappuja systeemiin siirtäessään. Joo, nämä on kalliita nämä tällaiset tutkimukset tai kyllähän näille hintaa tulee tai tämmöstä tämä tuppaa olemeaan tämä tai jotain eimitään odotin replikoivan vuorollaan. Mutta tämäpä loukkaantui. Neiti, joka siinä tehtävässään ottaa asiakkaat vastaan, lyö tiedot reksiteriin, kertoo mihinkä odottamaan asettua, varaa ajan pyydettäessä ja sitten laskutuksen lopuksi hoitaa, otti tästä viattomaksi jutusteluksi tarkoitetusta kommentista itseensä. Painotan että kommenttini heitin hymyssäsuin, olinhan jo vastaanottohuoneessa, sekä vastaanottohuoneen ja respan välisellä pitkällä käytävällä pohtinut, mistä kulut koostuvat; on vastaanoton neidin palkkaa, yksi hoitaja siinä kävi, lääkäri, kaikki UÄ laitteet on varmaan kauhean hintaisia ja ne tietokoneet. Lääkäriaseman tilat on aivan ydinkeskustassa. Tampereella tosin, mutta keskusta se on kallista näissä pikkukaupungeissakin – sanovat jopa että tilavuokrat on kalliimpia kuin Helsingissä. Tästä en ole varma, mutta halpaa varmasti ei ole. Päivän päätteeksi, tai itseasiassa lääkäriaseman tiloissa varmaan päivän mittaankin, siivotaan, ja kunnolla, ei mitään moppausta keskilattialta tasoihin kajoamatta. Sitten se joka laittaa tekstiviestillä että tutkimustulokset on tulleet ja kaikkea tämmöistä. Että tajuan että se 5 minuutin UÄ tutkimus voi kustantaa 459 €. En siis syyttänyt tätä respan neitiä mistään tästä, hänhän on siellä vain töissä. Mutta tämä alkoi mulkoilla. 414 euron (vain tämän verran jäi minun itseni maksettavaksi, Kela hoitaa loput for welfares sake) siirtyminen tileiltäni heidän omilleen (siis ei tietenkään tämän respan neidin, vaan lääkäriaseman tileille, ettei nyt jää väärinkäsitystä hänen toimistaan) kesti ja kesti. Mulkoilun, kaksi. Lääkärille jättämäni soittopyyntöpyyntökin alkoi tuntua tahalliselta vittuilulta ja onnistui vain neidin armeliaisuudesta.

Ei pidä sanailla tuntemattomien kanssa, muistutin taas itseäni.

Josta tuli mieleen taannoinen tapahtuma tamperelaislähiön Valintatalon pihassa. Parkissa auto, jossa ovi auki. Kuskin paikalla mies, 45-50, toinen jalka maan kamaralla. Mankasta soi Sex Pistols: Anarchy in UK. Hyvä biisi, kommentoin tälle entisten aikojen punkkarille (piikkitukkaan ei materiaalia miehellä enää ollut). Kaverin suu losahtaa auki. Hän mulkaisee. Ei sillä tavalla anarkistisesti, tiedostaen ja maailmankatsomustaan julkituoden, vaan että puhuksä mulle -tyyppisesti. Kumppanini siinä käy sitten pidempisanaisesti kehuskelemaan musiikkivalintaa, autoista kun tuppaa kuulumaan teknotyyppistä jytkettä (hän varmaan sanoi tämän hienommin ja asiantuntevimmin termein). Kiitos, minustakin tämä on hyvä kipale tai hyvä että kelpaa tai tottakai, soitan vain hyvää musiikkia tai oujee. Tai mitä tahansa, mutta ei. Mulkaisun luonne muuttui, siitä oli luettavissa: ei sanaakaan enää. Mä en tunne teitä turha alkaa vittuilemaan (ja ehkä: vitun pyöräilijäfriikit pyöräilytakeissanne, te mitään punkista tajua).

Ei saa puhua tuntemattomille.

No mutta tutuille sentään. Small talkia kuin vettä vaan, taloyhtiön talkoissa. Paikalle saapui lisäkseni yläkerran naapuri. Tyttöjen kesken sitten teimme 10 tunnin rupeaman. Ikävästi tämäkään talkoopäivä ei kenellekään muulle naapurille sopinut. Harmi, että aina sattuu näin. Yksi sentään tuli illan mittaan katselemaan. Jaha, smalltalkkasi hän (kiitos, tulkitsimme. Ja ehkä vielä, että hyvää työtä – tai ainakin paljon saatu aikaan). Minä siinä ovenkahvaa paikalleen asettelemaan. Huomaan sitten että kahvalle on ovessa kaksikin paikkaa. Kumpaankohan tämä, tuumin siinä ääneen ja vielä että laitanko mä nyt väärään kohtaan tätä. Vahinkoja sattuu, sanoo tämä paikalle saapunut, kaikille, jatkaa. Vai oliko ensimmäinen kerta että teit virheen, kysyy sitten minulta.

Olenko minä antanut itsestäni sellaista kuvaa että en tee virheitä. Väitänkö minä sellaista, minä joka olen kävelevä virhe – ja niistä oppia yrittävä raakile. Onko se, että olen tarkka, virhe? Tätä aloin siellä välittömästi pohtia – pohdin näköjään edelleen.

Mulkaisinkohan häntä? Otinkohan small talkista itseeni?

Tagged

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: