…ajattelin, kun työhuonetta laatikoihin asettelin. Kirosin ja ihailin itseäni. Noin paljon tavaraa – mutta noin hienosti saatu mahtumaan moiseen koloon.
Lyyti alkoi vihdoin kirjoittaa ja valtavalle matolle saadaan pian alusta.
Torstaina lähtee suloinen maitokauppani uuden omistajan pankkilainan vakuudeksi ja itse siirryn perjantaina kiinteistön, niinikään entisen kaupan, omistajaksi. Pakkaustuskaani kevennän ajattelemalla kaatuvaa seinää, kaatuvaa toista seinää, uutta keittiösyvennystä, kasvihuonetta, kasvimaata, kuistin uutta katetetta, piippuin hattuja, ilmalämpöpumppua, lautalattiaa, lautalattiaa, maalattavaa lautalattiaa ja pariakymmentä muuta fiksauskohdetta.
Tänään keittelin lounaaksi kaurapuuroa, kun en viitsinyt lähteä ruokakauppaan. Matkaa on 150 metriä. Parin viikon päästä lähikauppani on 17 km päässä. Uskon että eväät on toisenlaiset, kun ei voi pitää markettia jääkaappina. Täytyy siis hamstrata kaurahiutaleita.
Coolisti nyt vaan käsittämättömiä tarpeita laatikkoon. Tämän jälkeen ei enää tarvitse muuttaa? No ainakaan vähään aikaan?
KAATUNEET SEINÄT 