Palas tuossa seinää maalatessa, ei kaataessa, mieleen tapaus joidenkin vuosien takaa.
Olin Ylellä ohjaamassa kuunnelmaa. Kyseessä oli Väinö Linnan hieno teos Täällä pohjantähden alla. Minun kontollani oli saattaa kuultaville Leena Landerin, trilogian ensimmäisestä kirjasta, dramatisoimat seitsemän osaa. Olin otettu siitä että minua tehtävään pyydettiin ja aloin lukea kirjaa ees ja taas, jotta ymmärtäisin kerroksittain mistä on kyse – ja tietäisin senkin, mitä Lander on dramatisoinnin ulkopuolelle jättänyt.
Koko sarja käsitti 21 osaa ja ohjaajia sarjalla oli kaikkiaan kolme, yksi per kirja.
Muutama yhteinen palaveri järjestettiin. Joitain linjanvetoja tehtiin. Päädyttiin myös siihen, että vaikka tarina jatkuu kirjasta toiseen, on jokainen myös oma tarina sinällään. Niinpä voitiin päättää, että jotkut näyttelijät vaihtuvat, kirjasta toiseen siirryttäessä. Erääseen näistä palavereista saavuin intoa puhkuen.
Julistin ylpeänä tajunneeni että Halme on homo.
Väki (äijät) hiljeni. Yksi punastui kovin, mielestäni jopa tärisi. Yksi nauroi hermostunutta naurua. Yksi ei sanonut mitään (missään palaverissa). Yksi ei uskaltanut päättää, miten olla. Ei siis tärissyt, punastunut, nauranut. Mutta pälyili.
Tästä nousi paitsi äänen tasot, myös asia, josta minulle tuon palaverin jälkeen muistuteltiin, vai- ja einiinvihkaa, että varmasti äijäinpelossa Halmeen heteroksi ohjailisin.
Mitä vittua, muistan ajatelleeni. Ensin ihan oikeasti hämmennyksissäni, sittemmin ärsyyntyneenä. Palaverin nauraen lasketellut, halveksivat kommentit jättivät minut käsitykseen, että nämä miehet ovat sitä mieltä, ettei missään tapauksessa. Ettei missään tapauksessa sellaista ollut Linna kirjoittanut. Ettei missään tapauksessa silloin ollut homoja. Sitähän sen täytyi olla, sen ajattelun. Mitä vittua, pystyin minä pelkästään ajattelemaan. Ei mitään multitaskingia siis minunkaan osaltani.
Tänään, seinään punaista sivellessäni, pohdin että mikä ihme siinä on että kynsin hampain pyritään estämään tasa-arvoinen avioliittolaki. Mitä ne, jotka kaikkensa peliin pistäen haluavat että se ei toteudu, ajattelevat? Keneltä se on pois?
Miksi henkilöt reagoivat minun Halme-tulkintaani niin voimakkaasti ja pelonsekaisin (halveksuvin)tuntein? Mikä saa kieltämään toisen ihmisen?
Näkeekö kieltäjä itsensä ulkopuolelle? Tajuaako että elämää oli jo ennen kuin hän maailmaan tupsahti – ja tulee olemaan, kun hän maailmasta pois tupsahtaa. Että homous ei ole tämän ajan keksintö. Että homous ei ole keksintö ollenkaan. Että se on elämistä, olemista, hengittämistä. Ihan tätä jokapäivää.
Kun minun ohjaussessioni oli valmis ja sarjan ensimmäinen osa kuuntelutettiin talon sisällä, ensimmäinen, ja suurinpiirtein ainoa, kommentti oli “no, ei se Halme sitten niin homo ollutkaan” (päälle hermostunutta naurua). Tämä oli ehkä parasta. Niin, ei se ole sen kummempaa. Halme on yksi meistä. Halmeesta tuli minulle rakas ja tärkeä. Halme sai minut rakastamaan Linnaa.
Mutta äijämissio jatkui. “Vieläkö Halme on homo?”, kuulin seuraavan osan tekijän näyttelijältä naureskellen kyselleen.
Äijäparat.
KAATUNEET SEINÄT 