Author Archives: Tarja Jakunaho

Je suis viitasammakko

Meitä on tasaisen epätasainen kolmikko, joka jo yhdeksättä vuotta suuntasi asuntomessuille. Messut ovat rituaali, hyvä tekosyy kotimaanmatkailla, syödä hyvin ja lipitellä viiniä yötä myöten, messukohteita kummastellen. Sen verran messujen aihe meitä läheltä liippaa, että yhden ammattia ja kahden harrastuneisuutta – toisella uuden rakentamisen ja sisustamisen ja toisella vanhan muokkaamisen tiimoilta.

Messuillat on monin vuosin päättyneet hämmästelyyn talojen koosta, materiaali-, pintakäsittely-, huonejärjestys-, ymv.valinnoista. Mieleen ovat lähtemättömästi painuneet punaisin maaliroiskein sisustettu (alibi)talo, nuoren miehen ensiasunnoksi rakennettu, kaksikerroksinen, omakotitalo biljardisaleineen ja baareineen, ameriikkalaisuutta ihannoiva akuankkatalo, talo, jossa oli ikkunaseinäinen vessa yläkertaan johtavissa rapuissa ja talo, josta ei näkynyt vieressä olevalle järvelle. Ei mitään muistikuvaa, missä kaupungissa mikäkin, mutta pääsääntöisesti mieleen ovat painuneet ns. kummalliset ratkaisut, jotka ei ihan tipahtaneet omaan makuun ja käsitykseen kauniista, kekseliäästä tai järkevästä ratkaisusta.

Yksi asia on yhdistänyt kaikkia tähän asti vierailemiani messuja. Talot ovat pääsääntöisesti olleet valtavan kokoisia. Turnauskestävyys alkaa pettää jo alueen puolivälissä, taas yhden 350 neliöisen kerroksiin kiivetessä ja sormenjälkensä lasikaiteeseen painaessa. Jos ei väliin olisi osunut näitä alibiratkaisuja, voisi olla varma, että murmeli tässä kiipeää samaan taloon aina vaan.

Olen ollut kuin kerjäläinen luksuskaupassa. Oma käsitys nuoren miehen ensiasunnosta on vuokrayksiö hieman kauempana kantakaupungista, jossa äidiltä saatu pyykkiteline toimii vaatekaappina. Elän siinä ajatuksessa, että rossipohja on paras ratkaisu ja että ilman kuuluu vaihtua painovoimaisesti. Pääosin astun messuilla harhaiseen kuvaan maisemasta, jossa ökytalo kavereineen on tipautettu kaupungin laidalle. Mikään ei tunnu koskettavan minua, kuuluvan minun maailmaani. Eikä kyse ole pelkästään rahasta. Sitäkin toki aina mietin, että jos minulla olisi laittaa taloprojektiin puoli miljoonaa, en todellakaan rakentaisi taloani asuntomessualueelle, kiinni naapurin öykkäävään. Mutta kaikki eivät halua asua kaukana muista ihmisistä, vuolla kiehisiä pihan perällä.

Joka vuosi etsin jotain, mikä ilahduttaisi juuri minua asujana, rakentajana, sisutajana. Järkeviä ratkaisuja, kekseliäitä oivalluksia. Joka vuosi odotan näkeväni kierrätettyä, enkä pelkästään sisustuksessa, vaan taloissa. Jotain on minulta mennyt ohi, jos tällaista on ollut. Grand Design -messuja odotellessa. Tai ehkä minun tapuksessani Modest Design. Vanhasta toimivaa.

Viime vuonna jo seurueelleni tokaisin, että eiköhän nämä ole nähty. Miksi hypätä vuosi toisensa jälkeen siihen samaan taloon ja repiä ilo irti huonosti tehdyistä viimeistelyistä, irvistelevistä listoista ja rumista porealtaista. Huvittua siitä, miten keittiö ei meinaa toisesta erottua, koska kaikilla samat kaapit, samat värit ja samat laatat ynnä tapetit, koska trendi. Itseasissa 2/3 seurueesta oli tätä mieltä, mutta porukan sinnikkoa ei saatu mukaan. Hän ykskantaan totesi, että ensi vuonna mennään Mikkeliin. Hyvää lupaili ainoastaan Mikkelin standilla luvattu vähäisempi talomäärä.

Mikkeliin siis mentiin. Kohteita oli todellakin vähemmän, huraa! Pääosa kohteista oli yksikerroksisia, Huraa! Kohteiden keskikoko pyöri hieman yli sadassa neliössä, HURAA! 58 neliöisen pihaan teki jo mieli tehdä leiri ja asettua kohtuullisuutta palvomaan. Mikkeli palautti uskon messukestävyyteen. Alueelta löytyi hulevesiputous, pääosa pihoista oli katettu kuntalla. Minun silmääni miellyttivät mustat talot, jotka kauniisti istahtavat metsäluontoon vierssä harmaantuvan lehtikuusipintaisen kanssa. Wave (“aaltoa” ei ilmeisesti ymmärrettävistä syistä saa käyttää) riemastutti katsetta ohjailevalla arkkitehtuurillaan (ja sekin “vain” 174 m2 asuinpinta-alaltaan). Sisustus oli pääosin samaa jatkumoa talosta toiseen, mutta jonkinlainen flow pysyi päällä, kun ei tarvinnut jonottaa portaisiinpääsyä

Kuitenkin parasta kaikessa, vaikka alueelle oli vielä joitakin tontteja kaavoitettukin, oli se, että alue tuntui hengittävän. Talot olivat ryppäinä, joiden välissä sai happea. Kunttapihat toivat metsäistä tunnelmaa, ja mikä parasta, viitasammakolle oli rauhoitettu alue rantakaislikosta. Me olemme tulleet luontoon, eläinten alueelle, eikä toisinpäin. Kumarrus sille, että eläintä kaiken rakennushuuman keskellä kunnioitetaan. 

Tiedonanto

Oltiin tuossa taannoin aviomiehen kanssa lenkillä ja avauduin hänelle, kuinka harmittaa erään talon asukkaiden puolesta, kun heidän naapuritalonsa pihassa räksyttää useampi koira yötäpäivää. Sitten alkoi harmittaa koiratalon asukkaiden puolesta, kun eivät saa koirilleen kuria. Että hiljaiseksi. Sitten alkoi jo mennä yöunet, naapuritalon asukkaiden puolesta. Kun eivät saa nukutuksi. Ja sitten niiden räksyttäjien omistajien puolesta. Vaikka samapa tuo, valvoinhan jo naapurikylän maahanmuuttajan, sekä tämän vihaajan puolesta. Untani loitolla piti myös pohjoisen kaupungin nuorisorikollinen, joka elämäänsä siellä tössi. Nimen olin iltapäivälehdessä nähnyt.

Koin syyllisyyttä, kärsin. Taas kerran. Jonkun toisen puolesta. Tämä on ongoing process, koska vikahan on tietysti minussa. Näin kirjoitin päiväkirjaani jo seitsemänvuotiaana.

Näiden kummankaan talon asukkaitahan en siis tunne, yhden ihmisen olen, toisesta näistä taloista, ulos nähnyt tulevan. Saattoi olla vieras.

Mikä helvetti mua vaivaa, pohdin sitten miehelleni, kunnes yhtäkkiä tajusin. Olen Jeesus. Jeesushan kärsii muiden puolesta. Heti helpotti kun taudille löytyi diagnoosi (olen myös monen alan tohtori).

Mihin tästä pitää ilmoittaa, kysyin mieheltäni.

Facebookiin, luultavasti, vastasi mieheni.

No vähintään. Siispä voilà!

Liikaa energiaa – epätoivoiset urheilusuoritukseni

Varhaisteininä kävin uimassa, oikein uimaseuran treeneissä. Homma alkoi tökkiä, kun ruvettiin kisaamista ehdottelemaan. En kyennyt. En ollut tarpeeksi hyvä. Alkoi ahdistaa ajatus kilpailemisesta. Ehkä olin/olen huono häviäjä – tai, kuten tunnelman itselleni, näin jälkikäteen, järkeistän; en tajua miksi kisata, jos ei aio voittaa. Ja ei voi aikoa voittaa, jos tietää, ettei siihen ole mahdollisuuksia. Tästä väännettiin ja niin päätin lopettaa koko pulikoinnin. Lopettamiseen saattoi olla osasyynä teiniyden keski-iän lähestyminen ja ei-urheilullisempien menojen veto. Punk, pilluralli, rööki ja linnaviini. Niissä oli aina voittajajoukkueessa.

Olen kuitenkin liialla energialla ladattu ihminen. Persjalkaiseen olemukseeni on pakattu parimetrisen metsätyömiehen käyttövoima. Minun on pakko tehdä jotain fyysistä, että pystyn asettumaan paikallaanoloa vaativiin hommiin. Olen siis sisäisen pakon ajamana yrittänyt useampaan otteeseen.

Nuorena halusin, paitsi sisustusarkkitehdiksi, myös tanssijaksi. Jazztanssitunneilla tuli selkäongelmia, eikä sitä nyt sillälailla Kemistä niin vaan miksikään tanssijaksi olisi ruvettukaan, noin niinku ammattimielessä.

Liikkumiseen tuli pitkä tauko opiskelija- ja muun elämän tiimellyksessä. Muuhun elämään kuului autoilu Turkissa. Se loppukesäinen päivä ei päättynyt onnellisesti. Pää edellä kohdattu vuoristotie iski muistonsa, paitsi päähän, myös lonkkiin, lapaluihin ja erityisesti vasemman käden kyynärpäähän. Reissun rähjääntymisiä korjattiin leikaten ja jumpaten usean vuoden ajan. Siinä oli hyvä syy olla pakosta urheilematta.

Helsinkiin asetuttuani löysin nyrkkeilyn. Se olikin oiva tapa purkaa patoutumia ja saada kunnolla hiki pintaan, hyvässä valmennuksessa. Käden vajavainen liikerata esti punnertamisen ja etukäden suoran, joka siis jää himpun vajaaksi. Ottihan tuo asvaltin ryystämään päähän, mutta sinnillä. Niin vain tämä vuosia jatkunut mätkintäkin sitten katkesi, kyynärpään leikkaukseen. Leikkauksen jälkeen nyrkkeilykielto ja kun sitten taas oli lupa lyödä, ei paras valmentajamme enää pyörinytkään hoodeilla. Taukoahan se tiesi. Tosin työkiireetkin alkoivat olla sitä luokkaa, että ehti vain aamuyöstä lyödä päätä tyynyyn.

Jossakin kevyemmässä työvaiheessa taas huomasin energiaa pakkautuvan. Kekkasin juoksemisen. Aloin opetella. Ohjeiden mukaan pidin hidasta tahtia ja kävelin välillä reippain askelin. Kerran sitten lenkillä tipahdin. Etujalkoihin sattui niin, että itku pääsi. Siinä sitten kevythölkkääjä nyyhkytti Kaivopuiston rannassa ja totesi, ettei osaa juosta(kaan). Puolisen vuotta myöhemmin todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta, joka oli jo niin kovassa vauhdissa, että toinen jalka tönkkääntyi alle. Raaja oli pahasti ödeemainen. Peukalo upposi sääriluun päällä olevaan nestepussiin niin, ettei sitä meinannut enää löytyä. Kilpirauhaslääkityksen oikean annostuksen löytymiseen on mennyt vuosia.

Sinä aikana pyöräilin paljon. Suhasin kaikki Helsingin rannat ja metsäpolut. Moneen kertaan. Pyörällä pääsee nopeasti ja pitkälle. Matkan päällä unohtuu se, että potee yksinäisyyttä, kilpirauhasvaivojen sivuoireita, lapsettomuutta ja mitä näitä keski-ikää lähestyvän naisen vaivoja nyt onkaan. Sitten pettivät polvet.

Polvien tila pahenee vuosi vuodelta. Yhtäkään lääkäriä ei ole kiinnostanut tutkia, onko niissä jotain rakenteellista vikaa – tai saatuja vaurioita. Käsketään venyttää suutarin- vai räätälinköseonlihasta. Yliliikkuvat nivelet omistavana voin sanoa, että on haasteellista. Vuosi sitten ostin hiilikuitupyörän, ettei ainakaan ole raskas polkea, mutta joka toisella reissulla, 10 km kohdalla pamahtaa. Kuin tulikeppi iskettäisiin polven läpi. Ja se ei palaudu ennenkuin saattelee kaviot maan pintaan.

Vuoden sisällä sisuskaluja on kirurgisesti poistettu, useampaan otteeseen, joten liikuntakieltoa on tullut. Helpostihan kieltoa tuli pitkitettyä työkeikkojen sattuessa sopivasti kiellon perään. Talven varalle kerätty vararasva alkoi kaataa nuokkumisen puolelle, kunnes sain puolitoista kuukautta sitten tungettua itseni, vararasvoineni, trikoisiin ja vyöryttyä lenkkipolulle. Nyt on ihme tilanne. Ei satu polveen, ei etujalkaan. Olen ylittänyt epätoivon kynnyksen, joka olisi ollut helppo varauloskäytävä ensimmäisen päivän nololla, vähän yli kilometrin, lenkillä. Tänä päivänä menee heittämällä jo 9 km, ja silti tuntuu, että jäi vähän lyhyeksi. Hölkän päätteeksi palkitsen itseni parin tunnin pihatöillä.

Olen sinut vajavaisten liikeratojeni kanssa. Toinen käsi ei oikene, joten käden normaali kävelyheilahdus jää tyngäksi. Liikeradan vajavaisuus on vaikuttanut aikuisiän uintisuorituksiin sekä pyöräilyasentoon. Uidessa vedot eivät mene loppuun asti, joten keho keinahtaa aina toisella puolen syvemmälle. Kävely on nykivää, mutta juostessa käsiä pidetään kyynärpäästä koukistettuna, joten koko keho tulee tasapainoisesti käyttöön. (Juostessa=hölkätessä.) Näillä mennään, kohti uusia pettymyksiä. Mutta energiaa kuluu, se on pääasia.

Tämä ylipaineeni ei sijaitse korvien välissä, vaan tunnen sen fyysisenä pakkona liikkua, lapioida, nostella, työntää, heittää. Tehdä jotain kehollista. Ihmettelen, miten olen selvinnyt vuosikaudet keskusta-asunnossani, lähestulkoon ainoana liikuntamuotona siirtymiset baarista toiseen. Tänään metsässä ihmettelin, miten en joka päivä kuole jonkin kehon osan totaalisesti pettäessä. Miten aivojen 600 km (!) mittainen verisuonisto ei petä tämän tästä ja sydän pysähdy.

Liikunta tuo lisäenergiaa funtsimisalueille, huomaan. Se voi olla hyväkin.

img_2375

LIIAN KIVAA

Itku pitkästä ilosta ja muuta mukavaa hokemaa. Töissä ei pidä viihtyä. Työkaverit on perseestä. Kaikki muut tekee kaiken väärin (itte pittää kaikki tehä). Jahhah, se onkin kahvitauon/ruokatunnin/kahvitauon paikka, ja eipä mitä, sitähän pitääkin kohta lähteä kotiapäin. Sitte onki enää kaks päivää vapaisiin. Lomaankin enää kolme viikkoa!

Tältä kun alkaa tuntua, kannattaa vaihtaa työpaikkaa/alaa/päätä.

Suosittelen opiskelua, vielä aikuisenakin (tilastollisesti – henkisesti on hyvä säilyttää lapsenomaisuus).

 

Ei mulla muuta tälläerää. Haravointihommiin (siitäkin yritän repiä ilon irti).

Opiskeluissa nokkimaetäisyydelle

saaksi

Alkoi aikuisopiskelun toinen työssäoppimisjakso. Pakkasin osan kodistamme auton perille ja ajelin lintujen pariin. Työskentelen tämän jakson Heinolan Lintutarhalla, jossa hoidetaan loukkaantuneita, luonnonvaraisia, lintuja. On se aika vuodesta, että poikasten pitäisi yrittää selviytyä elämään omin avuin. Ruoanhankinta on kovaa hommaa. Syöksyn reitille voi osua ikkunalasi. Mehiläishaukalla on rankat ajat, ei niin suotuisan kesän johdosta. Tai takia. Lintutarhallahan ihannetilanne on se, että lintuja on mahdollisimman vähän. Jokainen taloon tuotu on jollain tavalla kolhittu elämä. Henkilökunta tekee kaikkensa, että lintu saadaan takaisin vapauteen jatkamaan sille luonnollista elämää. Pääsen nyt osaksi tätä kuntoutusprojektia. Lisäksi tarhalla hoidetaan niitä, joita ei enää luontoon palauttaa voi. Tarhalla on siis myös vakiasukkaita; lahjoitettuja (uudelleensijoitettuja) siivekkäitä. Apua tarvitsevia nämäkin.

Ristiriitainen on tilanne, jossa nauttii kaikkien näiden lajien kohtaamisesta ja samalla toivoo, ettei tähän tilanteeseen olisi jouduttu. Hetki, jolloin syömätön haukka saadaan nielaisemaan suuhunsa tungettu sydämenpala, on huikea. Tunnelma on voitonriemuinen. Koskettavaa on kohdata päivittäin harmaahaikara, telkkä, kuovi, meriharakka ja sääksi “sulassa sovussa” saman lammen äärellä linkuttaen. Ne ovat siellä, koska eivät muualla selviäisi. On kunnia päästä tekemään näiden elämästä paras mahdollinen, olosuhteet huomioon ottaen.

Jälleen kerran aikuisopiskelu saa puoltopisteitä. Näin pitää olla: tehty työ tuntuu merkitykselliseltä.

Se joka lintuja pienine aivoineen tyhmäksi väittää, on itte semmoinen!

Hienot kanaseni ovat saaneet monta kilpailijaa. Mitähän tuumaisivat, jos tietäisivät, että annoin ensiapua kanahaukalle?

Tagged , , , , , , , , ,

Peukaloetusormiote taiteesta

Kävin taidenäyttelyssä. Saliin astuissain vein kädet selän taa, otin peukaloetusormiotteen toisen käden pikkusormesta ja astelin feikatun harkituin askelin taulujen editse. Säädyllisin väliajoin pysähdyin katsomaan teosta hieman pidemmäksi aikaa. Kaikki tämä tapahtui automaattisesti ja tajusin, että näin käy aina kun saavun taidenäyttelyyn. Mitä tapahtuu? Avaanko itseni – taiteen tulla, vai esitänkö tiedostamattomasti taiteesta jotain ymmärtävää hahmoa? Yleensä minulla on aina kiire jonnekin toisaalle (tällä kertaa kahvilaan), ja päätän hypähtää näyttelyyn liian lyhyeksi aikaa. Ei siis ole aikaa seisahtua jokaisen suditun luo minuuttitolkuksi. Ja taas toisaalta, jos teos ei miellytä tai herätä mitään kysymyksiä, väreitä tahi muita tuntemuksia, miksi jäisinkään? Tuo ote minua alkoi huvittaa, se kun tajusin, että minulla on oma asento- ja kävelyrutiini taidenäyttelyille. Nauratti, mutta taidenäyttelyissähän ei naureta. Se antaa vaikutelman kevytkenkäisestä ja pinnallisesta shoppailijasta, jolla ei ole alkeellisintakaan käsitystä taiteesta. No ei minulla juuri mitään jalustaa asialle olekaan, taidekoulun kolmekymmenvuotisjuhlaa viettävää taidehistorian tenttiä ja itse tutkiskeltua lukuunottamatta. Katselin kyllä taulut – retrospektiivin vastakarvaan astellen. Alkupään (taiteilijan lopun ajat) teokset eivät herättäneet minussa mitään tunteita. Tai ehkä; tylsistymisen. Teokset näyttivät huolimattomilta toisinnoilta tuolilla istuvasta hahmosta. Ja koska ne eivät olleet tutkielmia samasta hahmosta, en jaksanut kiinnostua. Vilkaisin kuvat ja aloin kiinnittää huomiotani muihin taiteen katsojiin. Toiset sen osasivat. Peukaloetusormiote, ei pikkurillistä, vaan leuasta! Toisen jalan varaan laskettu paino, oikealla etäisyydellä teoksesta, pää vasemmalle (tai oikealle) hieman kallellaan. Nuoren taitajan päättäväiset askeleet ja hieman alaspainetun pään kevyesti kurtistettujen kulmien alta lähetetty tiukka katse kohti teosta. Askel kohti ja tarkempi porautuminen yksityiskohtaan. Yksi katselee taulua siitä hidastetulla liikkeellä takaperin etääntyen. Toinen istuutuu saliin asetetulle divaaniryhmälle ja jää oikein taidehetkeä viettämään. Katson ihmistä ja seuraan tämän katsetta kohteeseen. Mitä hän tuolla näkee, miltä hänestä tuntuu, mitä hän kuvasta kaivaa (käyn ehkä katsomassa, en löydä sieltä mitään ihmeellistä)?

Taide koetaan henkilökohtaisella, omaan historiaan, tähän hetkeen ja odotuksiin liittyvillä  tasoilla, enkä minä voi tietenkään tuntea ja ymmärtää samoin, kuin tuo teokseen kiinni jäänyt vanha herra.

Jatkan matkaa – ja ilahdun. Taiteilijan alkuaikojen (retrospektiivin mukaisen) teokset alkavat herättää minussa kiinnostusta, iloa, surua ja halua tietää taiteilijasta lisää. Taide sen teki.

IMG_0061

Tagged , ,

MUTUA JA MUUTA PÄTEVÄÄ OPPIA


Olen opiskellut vuosina 1974-1986, 1987-1988, 1990-1993, 2013 ja parasta aikaa. Tuossa välissä olen itse opettanut ja ollut tekemässä opetussuunnitelmaa, sekä valitsemassa opiskelijoita ammattikorkeakoulutasoisiin opinahjoihin. Voisi kuvitella että tällaisella vuosituhantisella kattauksella olisi nähnyt suuria muutoksia.

Toki TV-lähetyksiin on saatu värit ja rokkia kuulee muuallakin kuin lauantaitanssien päätteeksi. Puhelimista on viety johdot ja piirtoheitin kerää pölyä auditorion nurkassa (paikalla kuitenkin). Mutta opettajia ei ole korvattu roboteilla. Opettaja ei ole siirtynyt luokan edestä yllämme leijailevaksi astraalihahmoksi. Opettaja tulee joka aamu luokan eteen ja tömäyttää pöydälleen kasan monisteita, jotka kohta lähtee jakoon. Joka aamu pidetään nimenhuuto.

Minä istun koulun penkillä viittä vailla viiskymppisenä ja taannun joka päivä pikku koululaiseksi. Olen eturivissä, kuten ala-asteella. Pienenä puhkuin intoa. Nyt, paitsi että puhkun intoa, joudun lisäksi varmistamaan näkyvyyden valkokankaalle. Tekniikka on saattanut hivenen viime vuosituhannelta kehittyä, mutta kaikki kiteytyy edelleenkin opetuksen tyyliin ja tasoon. Opettajan taitoon saattaa sanottavansa selkeäksi ja innostavaksi asiakokonaisuudeksi. Yhtä huonoja ja hyviä tyylejä saattaa aihepiiri opiskelijan ymmärtämöön on nähty kautta vuosien. Vuosikymmenten.

Siinä ei powerpointit auta, jos sanottava on sekavassa muodossa mututuntumasta koneelle saatettu. Ei haittaa opastajan lukihäiriökään, mutta jos se vaikuttaa asiasisältöön, olisi syytä tarkastuttaa tekstit häiriöttömällä tietäjällä. Vaikka itse en enää tässä iässä purematta pysty nielemään, saattaa takana istua joku, joka väärän viestin kakistelematta hotkii.

Ärsyyntykää, oi, nuoret kanssaoppijani, kun hiljennän aiheeseen kuulumattoman keskustelunne tahi keskeytän opettajaa tämän tästä, kysyäkseni lisää ja tarkennusta. Minä en aio mennä kokeilemaan yhdelläkään hengittävällä olennolla, oliko tämä sittenkään näin. Omatoiminen lisätiedonhankinta on tietysti myös ensiarvoisen tärkeää. En tiedä, kuinka tiuhalla kammalla oli kirjaston valikoimista löytyvät kirjat harattu, mutta ainakin nykytekniikan mahdollistama tiedonhaku vaatii suunnattoman kriittistä suhtautumista löydettyyn tietoon. Mistä erotan mutun todesta, Wikipedian jo sivutettuani?

Opiskelen uutta ammattia, joka tähtää eläinten hyvinvointiin. Tässä ammatissa kaiken, ihan kaiken, tulee tähdätä siihen, että eläin ei kärsi enää yhtään enempää, kuin mitä sen “vangitseminen” ihmisen tarpeisiin jo aiheuttaa. Tässäkään ammatissa en ole valmis koskaan.

Otamme eläimiä itsemme, emme eläimen vuoksi. Vai mitä tuumaatte kuwaitilaisen miljonäärinuorukaisen kommenttiin siitä, kuinka leijonan on parempi olla hänen Instagramlemmikkinsä, kuin nähdä nälkää viidakossa?

Tagged , , , ,

KOIRASI EI OLE VEGAANI, VEGAANI!

Nyt on koulunkäynti sellaista, mitä toivoin. Saamme luentoja todelliselta asiantuntijalta, ihmiseltä jolla on laaja-alainen koulutus aihepiiristä, hirvittävän laaja, kansainvälinen, käytännönkokemus ja taito tuottaa kaikki tämä tieto meidän saataville. Kysymyksiä saa esittää ja niihin vastataan laveasti ja varmasti. Ei jää hetkenkään epäilystä, etteikö siellä olisi tietopohjaa. Niitäkin opettajia on, jotka vastaavat mutupohjalta – eivätkä välttämättä korjaa, jos tuli mututtua väärin.

Kun on kyse eläimistä, niiden hoitamisesta ja hyvinvoinnista huolehtimisesta, on tiedon syytä olla faktapohjaista. Ei ole helppoa. Esimerkiksi nyt vaikkapa eläinten ruokinta. Oikein kävin tänään ihmettelemään, miten ihmiset saavat ylipäänsä pidettyä elukkansa hengissä. Kuinkakohan moni tavallinen koiran tai muun elukan kanssa tallaava tulee ihan oikeasti perehtyneeksi esimerkiksi lajikohtaiseen ravinnontarpeeseen. Että mitä kaikkea se Puffe tarvitsee. Tarvitsee. Ja mitä se Puffe ei tarvitse. Kuinka moni harkitsee herkut vs. ruoka? Liikunta ja aktivointi. Lepo, valo ja lajinmukaisen käyttäytymistarpeen tyydyttäminen jne. jne. Näitä, muun muassa, käymme läpi tällä hetkellä. Lainsäädäntöä, eläinsuojeluasetuksia. Onhan jokainen eläimenomistaja varmasti lukenut nämä läpi? Tämä kaikki on tärkeää. Eläinten oikeudet ja ihmisen velvollisuudet. Eläin on elävä (nimikin sen sanoo), tunteva olento. Jos se ei esimerkiksi saa oikeanlaista ruokaa, se sairastuu. Huonosti käy emännällekin sipsikaljadieetillä, loppujen lopuksi. Sitä edeltää pitkäkestoinen huonovointisuusjakso. Älä, älä koskaan ruoki eläintä niin kuin itseäsi. Vaikka olet vegaani, koirasi ja kissa eivät. Jos palkitset itsesi paketilla jäätelöä, älä tee niin elukkaasi kosiskellaksesi.

Sitten on ne muut.

Ne muut, jotka eläimiään kaltoin kohtelevat. Vai kohtelevatko? Ennen soittoa hätäkeskukseen, selvitä mitä laki säätää. Selvitä. Keskustele ensin eläimen omistajan kanssa. Irrottaako eläin kenties sittenkin talvikarvaa, eikä ole kapinen? Onko todella ok. että lapinkoira makoilee hangella. Saako hevonen itse päättää ollako kesäsateessa, vaiko mennä sateensuojaan… Selvitä, sitten hälytä – jos tilanne edelleen puuttumista vaatii.

Kaikki tämä on kiehtovaa ja lisääntyvä tieto lisää itsevarmuutta eläintenhoitotyön suhteen.

Eläinten lisääntyvä kaltoinkohtelu lisää tuskaa. Kuulen (ja näen) mitä uskomattomampia tarinoita eläinten kohtelusta – ja perusteista hylätä (tai jopa lopettaa/lopetuttaa) se niin toivottu karvainen (tahi karvaton) perheenjäsen. On vaikea uskoa, miten huolettomasti eläimiä kohdellaan. Esineinä pidetään hengittäviä yksilöitä.

Älä ota eläintä, ellet ole aivan, AIVAN, AIVANAIVAN varma, siis se satavarma, että jaksat, pystyt, viitsit ja osaat huolehtia siitä. Ja huolehtia siitä oikein. Kotilosta on huolehdittava siinä missä hevosestakin. Ei ole itse itsensä hoitavia eläimiä. Ei vankeudessa.

Miten seuraavat tilanteet meni, noin niinku teidän mielestä?

Äiti lupaa lapsilleen kanin. Kani ostetaan ja jo ostotilanteessa sovitaan, että kani voidaan mökkireissun ajaksi tuoda hoitoon. Tulee mökkireissun aika. Kani tuodaan. Viikoksi, sanotaan. Lapset vieressä todistavat tätä. Kania ei koskaan noudeta. Ei koskaan infota, miksi näin kävi. (Tapahtuma ei ole ainoa laatuaan, jos vaikka yhtä perhettä olisi onnettomuus kohdannut.)

Kissa päästetään ulos ”koko kesäksi”. Kissa viettää aikaa naapureiden pihassa. Häiriköikin. Viimein joku toimittaa tuntemattoman kissan kunnan löytöeläinpalveluun. Kissaa hoidetaan, siitä pistetään tiedotteet liikkeelle, jotta rakkaan lemmikkinsä kadottanut henkilö voi sen löytää. Rakkaan lemmikin rakas henkilö tulee linjoja pitkin, rumia sanoja huutaen, löytötalon kiroten, kissansa löytöeläintaloon toimittaneen henkilön manaten – ja ilmoittaen, että vastaisuudessa aikoo ajaa kaikkien vapaana kulkevien kissojen päälle.

Eläintenhoitajaopiskelija ei saavu aamunavettaan, koska ei jaksanut nousta niin aikaisin. Opiskelija on ilmoittanut suuntautuvansa maatalouslomittajan tehtäviin.

Perhe muuttaa. Muutossa on hyvä aina hankkiutua eroon ylimääräisestä tavarasta. Niin kuin koirasta? Koira jätetään vanhan asumuksen pihaan, juoksunaruun. Vailla vettä ja ruokaa.

Juhannuksena juoma maistuu, lämmin eli ei. Joskus juhannus kestää parikin viikkoa. Ja kun menojalka vipattaa, jää kissa, kissat. Ja etteivät koko kämppää sotkisi juhannusviikolla, on fiksua jättää kissat tuulikaappiin. Viikoksi. Eivät varmasti pasko, kunnei niille jätä ruokaa. Eivätkä pissaa, kun ei niille jätä vettä. Varsinkaan sille, joka on viimeisillään tiineenä. Eihän semmoisen rakko mitään piä.

Ja näitä riittää.

Mitä ihmettä tapahtuu, ihmiset?

 

Lue!

 

 

Tagged , , , , ,

POSSUJUNALLA KOTIIN

Olen palailemassa kaatuneen seinän alta.

Eläintenhoidon opiskelijaa ei maitojunat kuljettele, vaan palaillaan pikkuhiljaa possujunalla. Syysillat näyttää, mistä se kana kusee – ja muita uskomuksia.

Tulkaa kanavalle.

Tagged , , ,