Category Archives: Harrastuksensa kullakin

Je suis viitasammakko

Meitä on tasaisen epätasainen kolmikko, joka jo yhdeksättä vuotta suuntasi asuntomessuille. Messut ovat rituaali, hyvä tekosyy kotimaanmatkailla, syödä hyvin ja lipitellä viiniä yötä myöten, messukohteita kummastellen. Sen verran messujen aihe meitä läheltä liippaa, että yhden ammattia ja kahden harrastuneisuutta – toisella uuden rakentamisen ja sisustamisen ja toisella vanhan muokkaamisen tiimoilta.

Messuillat on monin vuosin päättyneet hämmästelyyn talojen koosta, materiaali-, pintakäsittely-, huonejärjestys-, ymv.valinnoista. Mieleen ovat lähtemättömästi painuneet punaisin maaliroiskein sisustettu (alibi)talo, nuoren miehen ensiasunnoksi rakennettu, kaksikerroksinen, omakotitalo biljardisaleineen ja baareineen, ameriikkalaisuutta ihannoiva akuankkatalo, talo, jossa oli ikkunaseinäinen vessa yläkertaan johtavissa rapuissa ja talo, josta ei näkynyt vieressä olevalle järvelle. Ei mitään muistikuvaa, missä kaupungissa mikäkin, mutta pääsääntöisesti mieleen ovat painuneet ns. kummalliset ratkaisut, jotka ei ihan tipahtaneet omaan makuun ja käsitykseen kauniista, kekseliäästä tai järkevästä ratkaisusta.

Yksi asia on yhdistänyt kaikkia tähän asti vierailemiani messuja. Talot ovat pääsääntöisesti olleet valtavan kokoisia. Turnauskestävyys alkaa pettää jo alueen puolivälissä, taas yhden 350 neliöisen kerroksiin kiivetessä ja sormenjälkensä lasikaiteeseen painaessa. Jos ei väliin olisi osunut näitä alibiratkaisuja, voisi olla varma, että murmeli tässä kiipeää samaan taloon aina vaan.

Olen ollut kuin kerjäläinen luksuskaupassa. Oma käsitys nuoren miehen ensiasunnosta on vuokrayksiö hieman kauempana kantakaupungista, jossa äidiltä saatu pyykkiteline toimii vaatekaappina. Elän siinä ajatuksessa, että rossipohja on paras ratkaisu ja että ilman kuuluu vaihtua painovoimaisesti. Pääosin astun messuilla harhaiseen kuvaan maisemasta, jossa ökytalo kavereineen on tipautettu kaupungin laidalle. Mikään ei tunnu koskettavan minua, kuuluvan minun maailmaani. Eikä kyse ole pelkästään rahasta. Sitäkin toki aina mietin, että jos minulla olisi laittaa taloprojektiin puoli miljoonaa, en todellakaan rakentaisi taloani asuntomessualueelle, kiinni naapurin öykkäävään. Mutta kaikki eivät halua asua kaukana muista ihmisistä, vuolla kiehisiä pihan perällä.

Joka vuosi etsin jotain, mikä ilahduttaisi juuri minua asujana, rakentajana, sisutajana. Järkeviä ratkaisuja, kekseliäitä oivalluksia. Joka vuosi odotan näkeväni kierrätettyä, enkä pelkästään sisustuksessa, vaan taloissa. Jotain on minulta mennyt ohi, jos tällaista on ollut. Grand Design -messuja odotellessa. Tai ehkä minun tapuksessani Modest Design. Vanhasta toimivaa.

Viime vuonna jo seurueelleni tokaisin, että eiköhän nämä ole nähty. Miksi hypätä vuosi toisensa jälkeen siihen samaan taloon ja repiä ilo irti huonosti tehdyistä viimeistelyistä, irvistelevistä listoista ja rumista porealtaista. Huvittua siitä, miten keittiö ei meinaa toisesta erottua, koska kaikilla samat kaapit, samat värit ja samat laatat ynnä tapetit, koska trendi. Itseasissa 2/3 seurueesta oli tätä mieltä, mutta porukan sinnikkoa ei saatu mukaan. Hän ykskantaan totesi, että ensi vuonna mennään Mikkeliin. Hyvää lupaili ainoastaan Mikkelin standilla luvattu vähäisempi talomäärä.

Mikkeliin siis mentiin. Kohteita oli todellakin vähemmän, huraa! Pääosa kohteista oli yksikerroksisia, Huraa! Kohteiden keskikoko pyöri hieman yli sadassa neliössä, HURAA! 58 neliöisen pihaan teki jo mieli tehdä leiri ja asettua kohtuullisuutta palvomaan. Mikkeli palautti uskon messukestävyyteen. Alueelta löytyi hulevesiputous, pääosa pihoista oli katettu kuntalla. Minun silmääni miellyttivät mustat talot, jotka kauniisti istahtavat metsäluontoon vierssä harmaantuvan lehtikuusipintaisen kanssa. Wave (“aaltoa” ei ilmeisesti ymmärrettävistä syistä saa käyttää) riemastutti katsetta ohjailevalla arkkitehtuurillaan (ja sekin “vain” 174 m2 asuinpinta-alaltaan). Sisustus oli pääosin samaa jatkumoa talosta toiseen, mutta jonkinlainen flow pysyi päällä, kun ei tarvinnut jonottaa portaisiinpääsyä

Kuitenkin parasta kaikessa, vaikka alueelle oli vielä joitakin tontteja kaavoitettukin, oli se, että alue tuntui hengittävän. Talot olivat ryppäinä, joiden välissä sai happea. Kunttapihat toivat metsäistä tunnelmaa, ja mikä parasta, viitasammakolle oli rauhoitettu alue rantakaislikosta. Me olemme tulleet luontoon, eläinten alueelle, eikä toisinpäin. Kumarrus sille, että eläintä kaiken rakennushuuman keskellä kunnioitetaan.