Category Archives: ITSETUNTO

SEINISTÄ (ja vähän muureista)

Olen niin herkkä, että ahdistun ihmisten yksioikoisuudesta. Ahdistun siitä että pelotellaan, koska pelkääjiä riittää. En jaksa yrittää käydä “keskustelua” kera ihmisten, jotka “tietävät”. Joiden mielestä olen typerys, koska en pelkää. En jaksa, koska en jaksa jankutusta. Meillä jokaisella on faktamme.

Siirryn siis makuasioihin.

SEINÄT, ah seinät.

Kohta kaksi vuotta seinien kaatelua tässä paikassa. Hyvin vähänhän niitä kaadettavia sitten loppujen lopuksi oli. Siitä harmistuneena tuli rakennettua pihalle lisää (=aita).

Miksi haluan kaataa seinää? Tässä on hassu vinoutuma, jonka joku pääkoppaa(ni) syvällisemmin ymmärtävä voi minulle kertoa. Pidän nimittäin talomme sokkeloisuudesta. Ovia on kolmekymmentä (!), siis vielä näiden poistettujen jälkeen. Jokaisesta tilasta pääsee kahteen muuhun –  juoksemaan ympyrää. Tämä onkin erittäin kätevää katin kanssa kirmaillessa (kissaa tulee leikittää vähintään vartti päivässä – jos elukan saa pidettyä hereillä niin pitkän aikaa). Samaan aikaan haluan yhtä suurta huonetta, ovetonta. Haaveilen kaupunkiasunnosta, vanhasta tehdaskiinteistöstä, jonka yläkerrassa yksi iso tila. Vessa ja suihku plussaa. Keittiön aihio riittää. Siis tuleva ja menevä vesi. Sähköpistoke. Saa olla raakaa ja alkuperäistä. Tila saa mieluusti olla jossakin muualla kuin Suomessa. Ainiin, silloin toivelistaan lisätään kattoterassi. Ihan pieni riittää. Sen kokoinen kuitenkin, että penkki. Ja yrttilaatikko. Nyt alkoi tehdä mieli tupakointihommiin. Koska siellähän sitä on kiva istuskella ja pössytellä, katsella kattojen yli, merenrantaan. Ulapalle. Vuori saa siellä mielellään näkyä. Sumuisella säällä se tietysti katoaa, palatakseen.

Siihen asti, sillä suunnitelmiakin voi olla, jos tässä vaikka selviääkin tästä Isiksen hyökkäyksestä (alkulauseiden faktaa), kaadellaan seinää, tai pystytetään, täällä. Suomen maaseudulla. Kaupungin reunamailla. Minun faktaani.

Myymälä. Ennen.

IMG_4145 IMG_4149 IMG_4142

Talon uusin osa (1962) on myymäläsiipi. Pulpettikattoinen talouskauppa toimi paikallaan kymmenisen vuotta. Kaupan toiminta lakkasi, kun tuli se päivä, että ovesta ei astunut sisään yhtään asiakasta. Näin oli kauppias sanonut, ja näin toimi. Kaupan ovet pantiin säppiin. Tämä lausahdus on kuulema ainoalaatuista kauppiaslegendaa, kertoi Keskolla työskentelevä henkilö. Ei pidetty lopullisia loppuunmyyntejä, joissa tyhjennetään hyllyt ruuveja myöten. Hyvä minulle. Löytöjä on tehty. Ilahtunein olen kuitenkin hyllyistä, jotka kiertävät myymälätilaa. Meidän tullessa taloon, myymälä toimi kylmänä varastotilana. Tilaan oli rakennettu seinä, jolla erotettiin pieni saunakammari, jota lämmitettiin megalomaanisen isolla pönttöuunilla. Tämä myymäläosasto oli yksi merkittävä puoltaja ostopäätökselle. Halusin ison työhuoneen, jossa työt voi jättää pöydälle inspiraatiota odottamaan, jossa on iso ikkuna ja jossa on tarpeeksi hylly/kaappitilaa papereille, kirjoille, käsityö- ja remonttitarvikkeille.

Tilan käyttöönotto aloitettiin asentamalla sinne ilmalämpöpumppu. Vanhat, isot myymälänikkunat saattelevat talvisin sisälle raikasta ilmastoa, joten pumppu auttaa nopeaan lämmönnostoon. Tässä tilassa oli talon toinen kaadettava seinä (aiemmin esitellyn keittiönseinän seuraaja). Sormet syyhysivät jo ensimmäisestä näytöstä lähtien. Silloinkin, kun katselimme aivan muita taloja, tavoitteena löytää vastaava, mutta kaukana muusta asutuksesta. Lottovoitto olisi ollut siinä ratkaiseva tekijä. No, tähän kun vihdoin päädyttiin, pääsi sorkkarauta töihin. Väliseinä oli huolella tehty. Siihen oli asennettu tuplaikkuna ja ovi. Kun se kaunis päivä, ja inspiraatio (piti varmaan tekstiä tuottaa) tuli, sai seinä eristeineen kyytiä.

IMG_7751 IMG_7758

Kun vihdoin näin myymälän päästä päähän, aloin suunnitella muuttoa. Että keittiö nurkkaan ja tähän koko koti. Että lopputalon voisi vuokrata (juuri tällä hetkellä on pakko tipauttaa tähän, että turvapaikanhakijoille). Istuin pitkät tovit ikkunan edessä ja katselin toiseen päähän. Tässä tilassa on hyvä henki. Edelleen. Lattia on vapautettu linoleumista, mutta on maalaamatta. Edelleen. Seinien pintakäsittely on kesken. Edelleen. Tilassa on liikaa tavaraa. Edelleen. Mutta tunnelma on kohdillaan. Joskin koko talo toimii hyvin turvapaikkana.

IMG_7760 IMG_9170

Myymälän sisäänkäynnin puoleinen piha on viehko sammaleinen, katajain ja pihtain ympäröimä hetki.

Sisäpiha ei edelleenkään ole se, mistä tässä sijainnissa riemuitsen. Siispä rakennan sinne aitaa. Tätä kylällä ihmetellään. Että miksi haluan oman pihan olevan katseilta suojassa. Minä taas en käsitä, miksi näin en tekisi. Olen ostanut talon ja pihan. Haluan olla omassa pihassa omassa rauhassa. Omassa pesässä.

Jos joku asia kiinnostaa, niin sopii toki tulla kysymään. Olen toki havainnut, että alueen tapa on olla “kiinnostumatta muiden asioista”, siispä niitä mieluiten vähän vaivihkaa utsitaan. Kylälle on tullut oudokki. Omissa oloissaan viihtyvä suvakki, joka kysyy, kun joku asia kiinnostaa.

Tagged , , , ,

JONAKIN PÄIVÄNÄ

Ärsyttää minä.

Minä olen muuttanut maalle. Mutta, koska ei ollut varaa juuri sellaiseen paikkaan, jollaisen olisin halunnut, eli metsään, päädyin ostamaan, kylläkin mieluisan talon, kylän keskustasta. Eikä kylän keskustassa mitään vikaa. Mukavaa kaikki tyynni, mutta kun naapurit. Eikä naapureissakaan mitään vikaa, mutta kun minä.

Minä olen aivan liian utelias.

En voi olla pihassa vilkuilematta naapurin pihaan. Siellä on koiriakin. Elukoita. Kauheasti liikettä siis. En kyttää, mutta en voi leikkiä etten huomioisi toisella tontilla olevia. Minä haluaisin tallustella omassa pihassa ja tuijotella, miten on kasvanut mäkimeirami ja että mikä perkele niissä tarharaparpereissa on ettei niiden taimet vahvistu. Ihastella ruusupapujani ja kehaista kärkeään esiin työntävää avomaankurkkua. Mutta aina hakeutuu silmät naapurin pihaan. Se kun on siinä. Näyttämö. Ja koska olen mäellä, amfiteatteri.

Ei siinäkään mitään. Aina voi laittaa aidan.

Mutta kun minä.

Minä ajattelen, että naapurit ajattelevat, että minä aitaa laittamaan, ettei tarvitsisi heitä katsella. Enkä minä sitä. Vaikka just sitä, mutta en minä sillälailla. Minä luulen että loukkaantuvat, kun heidät katseeni ulottumattomiin rajaan. Vaikka, aivan varmasti, ilahtuisivat että lakkaan töllöttämästä. Ja muka olemasta töllöttämättä. Ja saisivat aidan itsellensäkin, ihan lahjana.

Pistin miehen ilmoittamaan, että tulee, ei aita, vaan aidanne. Nelimetriset soirot ja humalaköynnöstä. Ja sitten toimeen.

Jahka kasvavat (tänään päivällä niitä töllistelin, kun naapurit olivat töissä, etteivät luule että minä heitä), pystyn niiden suojassa istuttamaan kuusia.

Jonakin päivänä alan ajatella itseäni. Mitä minä haluan. Jonakin päivänä.

Image

LIIKAA PIENIÄ SANOJA

Ei mitään pikku puhetta, viatonta ja tilannetta täyttävää vaan välihuomautuksia, paino sanalla huomautuksia. Laitetaan vielä isolla hoolla (vaikka se siellä keskellä sanaa onkin).

Toistoa, tiedän, ja tuskin tehokasta. Mutta aina hyvästi päivän liikkeelle paneva asia.

Kävin yksitysvastaanotolla, tutkimuksessa. 5 minuuttia kestänyt tutkimus maksoi 459 €. Sitä siinä maksamaan. Lippua, lappua, kelakorttia ja mitä siinä viivakoodataan. Anteeksi pyydän, kun yksi papereista tipahtaa. Se vähän kassaneitiä häiritsee, mutta toteaa: no, ei se mitään. Aika arvokas viisminuuttinen, sanon sitten, neidin siinä lappuja systeemiin siirtäessään. Joo, nämä on kalliita nämä tällaiset tutkimukset tai kyllähän näille hintaa tulee tai tämmöstä tämä tuppaa olemeaan tämä tai jotain eimitään odotin replikoivan vuorollaan. Mutta tämäpä loukkaantui. Neiti, joka siinä tehtävässään ottaa asiakkaat vastaan, lyö tiedot reksiteriin, kertoo mihinkä odottamaan asettua, varaa ajan pyydettäessä ja sitten laskutuksen lopuksi hoitaa, otti tästä viattomaksi jutusteluksi tarkoitetusta kommentista itseensä. Painotan että kommenttini heitin hymyssäsuin, olinhan jo vastaanottohuoneessa, sekä vastaanottohuoneen ja respan välisellä pitkällä käytävällä pohtinut, mistä kulut koostuvat; on vastaanoton neidin palkkaa, yksi hoitaja siinä kävi, lääkäri, kaikki UÄ laitteet on varmaan kauhean hintaisia ja ne tietokoneet. Lääkäriaseman tilat on aivan ydinkeskustassa. Tampereella tosin, mutta keskusta se on kallista näissä pikkukaupungeissakin – sanovat jopa että tilavuokrat on kalliimpia kuin Helsingissä. Tästä en ole varma, mutta halpaa varmasti ei ole. Päivän päätteeksi, tai itseasiassa lääkäriaseman tiloissa varmaan päivän mittaankin, siivotaan, ja kunnolla, ei mitään moppausta keskilattialta tasoihin kajoamatta. Sitten se joka laittaa tekstiviestillä että tutkimustulokset on tulleet ja kaikkea tämmöistä. Että tajuan että se 5 minuutin UÄ tutkimus voi kustantaa 459 €. En siis syyttänyt tätä respan neitiä mistään tästä, hänhän on siellä vain töissä. Mutta tämä alkoi mulkoilla. 414 euron (vain tämän verran jäi minun itseni maksettavaksi, Kela hoitaa loput for welfares sake) siirtyminen tileiltäni heidän omilleen (siis ei tietenkään tämän respan neidin, vaan lääkäriaseman tileille, ettei nyt jää väärinkäsitystä hänen toimistaan) kesti ja kesti. Mulkoilun, kaksi. Lääkärille jättämäni soittopyyntöpyyntökin alkoi tuntua tahalliselta vittuilulta ja onnistui vain neidin armeliaisuudesta.

Ei pidä sanailla tuntemattomien kanssa, muistutin taas itseäni.

Josta tuli mieleen taannoinen tapahtuma tamperelaislähiön Valintatalon pihassa. Parkissa auto, jossa ovi auki. Kuskin paikalla mies, 45-50, toinen jalka maan kamaralla. Mankasta soi Sex Pistols: Anarchy in UK. Hyvä biisi, kommentoin tälle entisten aikojen punkkarille (piikkitukkaan ei materiaalia miehellä enää ollut). Kaverin suu losahtaa auki. Hän mulkaisee. Ei sillä tavalla anarkistisesti, tiedostaen ja maailmankatsomustaan julkituoden, vaan että puhuksä mulle -tyyppisesti. Kumppanini siinä käy sitten pidempisanaisesti kehuskelemaan musiikkivalintaa, autoista kun tuppaa kuulumaan teknotyyppistä jytkettä (hän varmaan sanoi tämän hienommin ja asiantuntevimmin termein). Kiitos, minustakin tämä on hyvä kipale tai hyvä että kelpaa tai tottakai, soitan vain hyvää musiikkia tai oujee. Tai mitä tahansa, mutta ei. Mulkaisun luonne muuttui, siitä oli luettavissa: ei sanaakaan enää. Mä en tunne teitä turha alkaa vittuilemaan (ja ehkä: vitun pyöräilijäfriikit pyöräilytakeissanne, te mitään punkista tajua).

Ei saa puhua tuntemattomille.

No mutta tutuille sentään. Small talkia kuin vettä vaan, taloyhtiön talkoissa. Paikalle saapui lisäkseni yläkerran naapuri. Tyttöjen kesken sitten teimme 10 tunnin rupeaman. Ikävästi tämäkään talkoopäivä ei kenellekään muulle naapurille sopinut. Harmi, että aina sattuu näin. Yksi sentään tuli illan mittaan katselemaan. Jaha, smalltalkkasi hän (kiitos, tulkitsimme. Ja ehkä vielä, että hyvää työtä – tai ainakin paljon saatu aikaan). Minä siinä ovenkahvaa paikalleen asettelemaan. Huomaan sitten että kahvalle on ovessa kaksikin paikkaa. Kumpaankohan tämä, tuumin siinä ääneen ja vielä että laitanko mä nyt väärään kohtaan tätä. Vahinkoja sattuu, sanoo tämä paikalle saapunut, kaikille, jatkaa. Vai oliko ensimmäinen kerta että teit virheen, kysyy sitten minulta.

Olenko minä antanut itsestäni sellaista kuvaa että en tee virheitä. Väitänkö minä sellaista, minä joka olen kävelevä virhe – ja niistä oppia yrittävä raakile. Onko se, että olen tarkka, virhe? Tätä aloin siellä välittömästi pohtia – pohdin näköjään edelleen.

Mulkaisinkohan häntä? Otinkohan small talkista itseeni?

Tagged

VÄRIÄ KANSALLE

Jos vaeltaa pimeydessä ja harmaan eri sävyissä puolet elämästään, ei voi olla vastaanottavainen. Pukeudun rohkeimmillani ruskeaan – no lenkillä oranssiin takkiin. Rakennuskanta noudattelee villeimmillään samaa tasoa – no se ei tietenkään lenkkeile.
Eli ruostunut pinta olkoon osoitus rohkeasta värien käytöstä.

Musiikki hiljaiselle, jotain melankolista kiitos. Maahanmuuttajat ja homot poies. Ovat liian värikästä sakkia, niitä sateenkaarilippuja heiluttavat. Hyräilevät ja jammaavat. Siihen me ei lähetä. Tulee vielä liian hauskaa. Ja siitä ei seuraa ikinä mitään hyvää. Onhan sulle sanottu se, itku pitkästä ilosta. Onni kätkentään ja tyhjännaurajat hus.

Se on semmonen juttu että maassa ollaan. Ja maan tavalla. Jalat sillälailla tukevasti. Mustissa lontsareissa. Nih.

KRAPULA

Jokaisen postauksen, facebookin tahi blogin, jälkeen tulee krapula. Miksi minä tuon kirjoitin, miksi tuohon kommentoin? Miksi laitoin julki? Kukaan ei tykännyt, en tykännyt tuosta. Turha, oi turhaa. Vähäinen mielipiteeni ei ole tarpeeksi älykäs. En ollut näppärä. Otin liian tosissani. Harvoin aukeaa muille huumorini. En lähtenyt vakavaan messuun (väärinymmärryksen määrä oli magalomaaninen).

Miksi siis kirjoitan? Vaikkapa tänne? Terapoin itseäni, kyllä. Mutta miksi muiden kuullen, hymiöintiä vältellen? Vitsit ja viattomuudet luultavasti ymmärretään väärin. Kevyestä traumasta tulee painava. Palaako otsaani leima? Ja jos, haittaako se? Vähäisenkin asian sanoiksi pistäminen auttaa hahmottamaan trauman pienuuden. Ihanan on vähäiset pulmat. Pieninpä selviää sivalluksin. Tämä some on muuttanut minua. Tapaa, jolla katson itseäni – saati muita. Otanko tämän liian vakavasti?Ottiko tuo toinen? Mikä täällä on raskasta ja mikä on keveää?

Onko tätä kirjoitusta olemassa, ellen nosta töpöhäntääni itse? Sillä se lähtee millä on tullutkin?

TUKKA KIPEENÄ

Kävin kampaajalla. Se on minulle ponnistus. Olen vältellyt kampaamoja lähes kaksi vuosikymmentä. Noiden aikana pari kertaa leikkaustoimenpide työpaikalla, työkaverin toimesta, muutoin ihan itse. Joo, tiedän, ammattiauttaja on tässäkin paikallaan.

Inhoan kampaamotuolissa istumista. Koska siinä on edessä se valtava peili. En tykkää katsoa itseäni peilistä. En pidä siitä miltä näytän. Olen mielestäni ruma. Tai oikeastaan en minkään näköinen. Rumuuden määrittely on tietysti subjektiivista. Monen mielestä ruma on minun mielestäni kaunista. En ole kaunis, en siis silloin rumakaan. Vaan mitäänsanomaton. Tylsä. Unohdan sen kun en katsele itseäni. Silloin siis henkilökohtaiseen olemukseeni liittyvä asiaintila on ok. Kaikki pitää taas rakentaa alusta, kun on katsonut peiliin – tai omaa kuvaa.

Tämä on typerää. Kuultu on. Mutta voi kuinka antaisin mieluusti pois sen osan aivojani, joka tämän aiheuttaa. Vain sen. Pois.

Joku kun vertaa itseään johonkin luotuun mielikuvaan olen minä ensimmäisten joukossa moittimassa, turskahtelemassa, opastamassa. Eihän tuo ole todellista. Tuo on photoshopattua, huijattua, kuoleman kieliin näännytettyä. Tuohan on täysin harhaanjohtavaa. Ei kukaan ole oikeasti tuollainen. Ihan typerää verrata itseään mainosmaailman luomiin kuviin. Yrittää tulla samanlaiseksi, kadottaa persoonansa.

Tajuan tämän.

Miksi siis itse ajattelen että minunkin pitäisi olla jotain muuta kuin olen? Ulkoisesti. No, vähän sisäisestikin.  Miksi?

Eikö äitini arvostanut tarpeeksi itseään? Enkö saanut isältä kehuja?

Vaiko siksi että muutamakin suomalainen mies on ottanut asiakseen kommentoida ulkoista olemustani. Mm.

Jos ottaisit lasit pois niin saattaisi olla että kävisi flaksi. Mene sinä töppönenä nyt helvettiin siitä. Pukeudu. Ai, sä olet pukeutunu naiseksi! 

En pystynyt ihan heti kuvittelemaan toista kansallisuutta miehelle, joka ottaa asiakseen kommentoida itselleen tuntemattoman naisen ulkoista olemusta. Tahi miespuolisia työkaveria, joka päätti murjaista jotakin näinkin hauskaa:

Sä oot muuten ihan ok tyyppi, paitsi että sulla on noi kuukautiset. Pätkä.

kaksnaama

Minua on muserrettu varsin viattomin sanankääntein.

Toisin on näiden julkisessa ammatissa työskentelevien naisten, jotka joutuvat vastaanottamaan kaiken käsityskykyni ylittävää postia.

https://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=k_pLmq8d7Mk

Ei sitten kuitenkaan yhtään lohduta että näitä suuren ymmärryksen ajatusten ikihonkia on myös maamme rajojen ulkopuolella. Suututtaa. Kunnioitukseni näille vahvoille naisille. Uuteen tukkaan sattuu.

Tagged