Category Archives: KANSSAELÄJÄT

LIIAN KIVAA

Itku pitkästä ilosta ja muuta mukavaa hokemaa. Töissä ei pidä viihtyä. Työkaverit on perseestä. Kaikki muut tekee kaiken väärin (itte pittää kaikki tehä). Jahhah, se onkin kahvitauon/ruokatunnin/kahvitauon paikka, ja eipä mitä, sitähän pitääkin kohta lähteä kotiapäin. Sitte onki enää kaks päivää vapaisiin. Lomaankin enää kolme viikkoa!

Tältä kun alkaa tuntua, kannattaa vaihtaa työpaikkaa/alaa/päätä.

Suosittelen opiskelua, vielä aikuisenakin (tilastollisesti – henkisesti on hyvä säilyttää lapsenomaisuus).

 

Ei mulla muuta tälläerää. Haravointihommiin (siitäkin yritän repiä ilon irti).

Peukaloetusormiote taiteesta

Kävin taidenäyttelyssä. Saliin astuissain vein kädet selän taa, otin peukaloetusormiotteen toisen käden pikkusormesta ja astelin feikatun harkituin askelin taulujen editse. Säädyllisin väliajoin pysähdyin katsomaan teosta hieman pidemmäksi aikaa. Kaikki tämä tapahtui automaattisesti ja tajusin, että näin käy aina kun saavun taidenäyttelyyn. Mitä tapahtuu? Avaanko itseni – taiteen tulla, vai esitänkö tiedostamattomasti taiteesta jotain ymmärtävää hahmoa? Yleensä minulla on aina kiire jonnekin toisaalle (tällä kertaa kahvilaan), ja päätän hypähtää näyttelyyn liian lyhyeksi aikaa. Ei siis ole aikaa seisahtua jokaisen suditun luo minuuttitolkuksi. Ja taas toisaalta, jos teos ei miellytä tai herätä mitään kysymyksiä, väreitä tahi muita tuntemuksia, miksi jäisinkään? Tuo ote minua alkoi huvittaa, se kun tajusin, että minulla on oma asento- ja kävelyrutiini taidenäyttelyille. Nauratti, mutta taidenäyttelyissähän ei naureta. Se antaa vaikutelman kevytkenkäisestä ja pinnallisesta shoppailijasta, jolla ei ole alkeellisintakaan käsitystä taiteesta. No ei minulla juuri mitään jalustaa asialle olekaan, taidekoulun kolmekymmenvuotisjuhlaa viettävää taidehistorian tenttiä ja itse tutkiskeltua lukuunottamatta. Katselin kyllä taulut – retrospektiivin vastakarvaan astellen. Alkupään (taiteilijan lopun ajat) teokset eivät herättäneet minussa mitään tunteita. Tai ehkä; tylsistymisen. Teokset näyttivät huolimattomilta toisinnoilta tuolilla istuvasta hahmosta. Ja koska ne eivät olleet tutkielmia samasta hahmosta, en jaksanut kiinnostua. Vilkaisin kuvat ja aloin kiinnittää huomiotani muihin taiteen katsojiin. Toiset sen osasivat. Peukaloetusormiote, ei pikkurillistä, vaan leuasta! Toisen jalan varaan laskettu paino, oikealla etäisyydellä teoksesta, pää vasemmalle (tai oikealle) hieman kallellaan. Nuoren taitajan päättäväiset askeleet ja hieman alaspainetun pään kevyesti kurtistettujen kulmien alta lähetetty tiukka katse kohti teosta. Askel kohti ja tarkempi porautuminen yksityiskohtaan. Yksi katselee taulua siitä hidastetulla liikkeellä takaperin etääntyen. Toinen istuutuu saliin asetetulle divaaniryhmälle ja jää oikein taidehetkeä viettämään. Katson ihmistä ja seuraan tämän katsetta kohteeseen. Mitä hän tuolla näkee, miltä hänestä tuntuu, mitä hän kuvasta kaivaa (käyn ehkä katsomassa, en löydä sieltä mitään ihmeellistä)?

Taide koetaan henkilökohtaisella, omaan historiaan, tähän hetkeen ja odotuksiin liittyvillä  tasoilla, enkä minä voi tietenkään tuntea ja ymmärtää samoin, kuin tuo teokseen kiinni jäänyt vanha herra.

Jatkan matkaa – ja ilahdun. Taiteilijan alkuaikojen (retrospektiivin mukaisen) teokset alkavat herättää minussa kiinnostusta, iloa, surua ja halua tietää taiteilijasta lisää. Taide sen teki.

IMG_0061

Tagged , ,

KOIRASI EI OLE VEGAANI, VEGAANI!

Nyt on koulunkäynti sellaista, mitä toivoin. Saamme luentoja todelliselta asiantuntijalta, ihmiseltä jolla on laaja-alainen koulutus aihepiiristä, hirvittävän laaja, kansainvälinen, käytännönkokemus ja taito tuottaa kaikki tämä tieto meidän saataville. Kysymyksiä saa esittää ja niihin vastataan laveasti ja varmasti. Ei jää hetkenkään epäilystä, etteikö siellä olisi tietopohjaa. Niitäkin opettajia on, jotka vastaavat mutupohjalta – eivätkä välttämättä korjaa, jos tuli mututtua väärin.

Kun on kyse eläimistä, niiden hoitamisesta ja hyvinvoinnista huolehtimisesta, on tiedon syytä olla faktapohjaista. Ei ole helppoa. Esimerkiksi nyt vaikkapa eläinten ruokinta. Oikein kävin tänään ihmettelemään, miten ihmiset saavat ylipäänsä pidettyä elukkansa hengissä. Kuinkakohan moni tavallinen koiran tai muun elukan kanssa tallaava tulee ihan oikeasti perehtyneeksi esimerkiksi lajikohtaiseen ravinnontarpeeseen. Että mitä kaikkea se Puffe tarvitsee. Tarvitsee. Ja mitä se Puffe ei tarvitse. Kuinka moni harkitsee herkut vs. ruoka? Liikunta ja aktivointi. Lepo, valo ja lajinmukaisen käyttäytymistarpeen tyydyttäminen jne. jne. Näitä, muun muassa, käymme läpi tällä hetkellä. Lainsäädäntöä, eläinsuojeluasetuksia. Onhan jokainen eläimenomistaja varmasti lukenut nämä läpi? Tämä kaikki on tärkeää. Eläinten oikeudet ja ihmisen velvollisuudet. Eläin on elävä (nimikin sen sanoo), tunteva olento. Jos se ei esimerkiksi saa oikeanlaista ruokaa, se sairastuu. Huonosti käy emännällekin sipsikaljadieetillä, loppujen lopuksi. Sitä edeltää pitkäkestoinen huonovointisuusjakso. Älä, älä koskaan ruoki eläintä niin kuin itseäsi. Vaikka olet vegaani, koirasi ja kissa eivät. Jos palkitset itsesi paketilla jäätelöä, älä tee niin elukkaasi kosiskellaksesi.

Sitten on ne muut.

Ne muut, jotka eläimiään kaltoin kohtelevat. Vai kohtelevatko? Ennen soittoa hätäkeskukseen, selvitä mitä laki säätää. Selvitä. Keskustele ensin eläimen omistajan kanssa. Irrottaako eläin kenties sittenkin talvikarvaa, eikä ole kapinen? Onko todella ok. että lapinkoira makoilee hangella. Saako hevonen itse päättää ollako kesäsateessa, vaiko mennä sateensuojaan… Selvitä, sitten hälytä – jos tilanne edelleen puuttumista vaatii.

Kaikki tämä on kiehtovaa ja lisääntyvä tieto lisää itsevarmuutta eläintenhoitotyön suhteen.

Eläinten lisääntyvä kaltoinkohtelu lisää tuskaa. Kuulen (ja näen) mitä uskomattomampia tarinoita eläinten kohtelusta – ja perusteista hylätä (tai jopa lopettaa/lopetuttaa) se niin toivottu karvainen (tahi karvaton) perheenjäsen. On vaikea uskoa, miten huolettomasti eläimiä kohdellaan. Esineinä pidetään hengittäviä yksilöitä.

Älä ota eläintä, ellet ole aivan, AIVAN, AIVANAIVAN varma, siis se satavarma, että jaksat, pystyt, viitsit ja osaat huolehtia siitä. Ja huolehtia siitä oikein. Kotilosta on huolehdittava siinä missä hevosestakin. Ei ole itse itsensä hoitavia eläimiä. Ei vankeudessa.

Miten seuraavat tilanteet meni, noin niinku teidän mielestä?

Äiti lupaa lapsilleen kanin. Kani ostetaan ja jo ostotilanteessa sovitaan, että kani voidaan mökkireissun ajaksi tuoda hoitoon. Tulee mökkireissun aika. Kani tuodaan. Viikoksi, sanotaan. Lapset vieressä todistavat tätä. Kania ei koskaan noudeta. Ei koskaan infota, miksi näin kävi. (Tapahtuma ei ole ainoa laatuaan, jos vaikka yhtä perhettä olisi onnettomuus kohdannut.)

Kissa päästetään ulos ”koko kesäksi”. Kissa viettää aikaa naapureiden pihassa. Häiriköikin. Viimein joku toimittaa tuntemattoman kissan kunnan löytöeläinpalveluun. Kissaa hoidetaan, siitä pistetään tiedotteet liikkeelle, jotta rakkaan lemmikkinsä kadottanut henkilö voi sen löytää. Rakkaan lemmikin rakas henkilö tulee linjoja pitkin, rumia sanoja huutaen, löytötalon kiroten, kissansa löytöeläintaloon toimittaneen henkilön manaten – ja ilmoittaen, että vastaisuudessa aikoo ajaa kaikkien vapaana kulkevien kissojen päälle.

Eläintenhoitajaopiskelija ei saavu aamunavettaan, koska ei jaksanut nousta niin aikaisin. Opiskelija on ilmoittanut suuntautuvansa maatalouslomittajan tehtäviin.

Perhe muuttaa. Muutossa on hyvä aina hankkiutua eroon ylimääräisestä tavarasta. Niin kuin koirasta? Koira jätetään vanhan asumuksen pihaan, juoksunaruun. Vailla vettä ja ruokaa.

Juhannuksena juoma maistuu, lämmin eli ei. Joskus juhannus kestää parikin viikkoa. Ja kun menojalka vipattaa, jää kissa, kissat. Ja etteivät koko kämppää sotkisi juhannusviikolla, on fiksua jättää kissat tuulikaappiin. Viikoksi. Eivät varmasti pasko, kunnei niille jätä ruokaa. Eivätkä pissaa, kun ei niille jätä vettä. Varsinkaan sille, joka on viimeisillään tiineenä. Eihän semmoisen rakko mitään piä.

Ja näitä riittää.

Mitä ihmettä tapahtuu, ihmiset?

 

Lue!

 

 

Tagged , , , , ,

SEINISTÄ (ja vähän muureista)

Olen niin herkkä, että ahdistun ihmisten yksioikoisuudesta. Ahdistun siitä että pelotellaan, koska pelkääjiä riittää. En jaksa yrittää käydä “keskustelua” kera ihmisten, jotka “tietävät”. Joiden mielestä olen typerys, koska en pelkää. En jaksa, koska en jaksa jankutusta. Meillä jokaisella on faktamme.

Siirryn siis makuasioihin.

SEINÄT, ah seinät.

Kohta kaksi vuotta seinien kaatelua tässä paikassa. Hyvin vähänhän niitä kaadettavia sitten loppujen lopuksi oli. Siitä harmistuneena tuli rakennettua pihalle lisää (=aita).

Miksi haluan kaataa seinää? Tässä on hassu vinoutuma, jonka joku pääkoppaa(ni) syvällisemmin ymmärtävä voi minulle kertoa. Pidän nimittäin talomme sokkeloisuudesta. Ovia on kolmekymmentä (!), siis vielä näiden poistettujen jälkeen. Jokaisesta tilasta pääsee kahteen muuhun –  juoksemaan ympyrää. Tämä onkin erittäin kätevää katin kanssa kirmaillessa (kissaa tulee leikittää vähintään vartti päivässä – jos elukan saa pidettyä hereillä niin pitkän aikaa). Samaan aikaan haluan yhtä suurta huonetta, ovetonta. Haaveilen kaupunkiasunnosta, vanhasta tehdaskiinteistöstä, jonka yläkerrassa yksi iso tila. Vessa ja suihku plussaa. Keittiön aihio riittää. Siis tuleva ja menevä vesi. Sähköpistoke. Saa olla raakaa ja alkuperäistä. Tila saa mieluusti olla jossakin muualla kuin Suomessa. Ainiin, silloin toivelistaan lisätään kattoterassi. Ihan pieni riittää. Sen kokoinen kuitenkin, että penkki. Ja yrttilaatikko. Nyt alkoi tehdä mieli tupakointihommiin. Koska siellähän sitä on kiva istuskella ja pössytellä, katsella kattojen yli, merenrantaan. Ulapalle. Vuori saa siellä mielellään näkyä. Sumuisella säällä se tietysti katoaa, palatakseen.

Siihen asti, sillä suunnitelmiakin voi olla, jos tässä vaikka selviääkin tästä Isiksen hyökkäyksestä (alkulauseiden faktaa), kaadellaan seinää, tai pystytetään, täällä. Suomen maaseudulla. Kaupungin reunamailla. Minun faktaani.

Myymälä. Ennen.

IMG_4145 IMG_4149 IMG_4142

Talon uusin osa (1962) on myymäläsiipi. Pulpettikattoinen talouskauppa toimi paikallaan kymmenisen vuotta. Kaupan toiminta lakkasi, kun tuli se päivä, että ovesta ei astunut sisään yhtään asiakasta. Näin oli kauppias sanonut, ja näin toimi. Kaupan ovet pantiin säppiin. Tämä lausahdus on kuulema ainoalaatuista kauppiaslegendaa, kertoi Keskolla työskentelevä henkilö. Ei pidetty lopullisia loppuunmyyntejä, joissa tyhjennetään hyllyt ruuveja myöten. Hyvä minulle. Löytöjä on tehty. Ilahtunein olen kuitenkin hyllyistä, jotka kiertävät myymälätilaa. Meidän tullessa taloon, myymälä toimi kylmänä varastotilana. Tilaan oli rakennettu seinä, jolla erotettiin pieni saunakammari, jota lämmitettiin megalomaanisen isolla pönttöuunilla. Tämä myymäläosasto oli yksi merkittävä puoltaja ostopäätökselle. Halusin ison työhuoneen, jossa työt voi jättää pöydälle inspiraatiota odottamaan, jossa on iso ikkuna ja jossa on tarpeeksi hylly/kaappitilaa papereille, kirjoille, käsityö- ja remonttitarvikkeille.

Tilan käyttöönotto aloitettiin asentamalla sinne ilmalämpöpumppu. Vanhat, isot myymälänikkunat saattelevat talvisin sisälle raikasta ilmastoa, joten pumppu auttaa nopeaan lämmönnostoon. Tässä tilassa oli talon toinen kaadettava seinä (aiemmin esitellyn keittiönseinän seuraaja). Sormet syyhysivät jo ensimmäisestä näytöstä lähtien. Silloinkin, kun katselimme aivan muita taloja, tavoitteena löytää vastaava, mutta kaukana muusta asutuksesta. Lottovoitto olisi ollut siinä ratkaiseva tekijä. No, tähän kun vihdoin päädyttiin, pääsi sorkkarauta töihin. Väliseinä oli huolella tehty. Siihen oli asennettu tuplaikkuna ja ovi. Kun se kaunis päivä, ja inspiraatio (piti varmaan tekstiä tuottaa) tuli, sai seinä eristeineen kyytiä.

IMG_7751 IMG_7758

Kun vihdoin näin myymälän päästä päähän, aloin suunnitella muuttoa. Että keittiö nurkkaan ja tähän koko koti. Että lopputalon voisi vuokrata (juuri tällä hetkellä on pakko tipauttaa tähän, että turvapaikanhakijoille). Istuin pitkät tovit ikkunan edessä ja katselin toiseen päähän. Tässä tilassa on hyvä henki. Edelleen. Lattia on vapautettu linoleumista, mutta on maalaamatta. Edelleen. Seinien pintakäsittely on kesken. Edelleen. Tilassa on liikaa tavaraa. Edelleen. Mutta tunnelma on kohdillaan. Joskin koko talo toimii hyvin turvapaikkana.

IMG_7760 IMG_9170

Myymälän sisäänkäynnin puoleinen piha on viehko sammaleinen, katajain ja pihtain ympäröimä hetki.

Sisäpiha ei edelleenkään ole se, mistä tässä sijainnissa riemuitsen. Siispä rakennan sinne aitaa. Tätä kylällä ihmetellään. Että miksi haluan oman pihan olevan katseilta suojassa. Minä taas en käsitä, miksi näin en tekisi. Olen ostanut talon ja pihan. Haluan olla omassa pihassa omassa rauhassa. Omassa pesässä.

Jos joku asia kiinnostaa, niin sopii toki tulla kysymään. Olen toki havainnut, että alueen tapa on olla “kiinnostumatta muiden asioista”, siispä niitä mieluiten vähän vaivihkaa utsitaan. Kylälle on tullut oudokki. Omissa oloissaan viihtyvä suvakki, joka kysyy, kun joku asia kiinnostaa.

Tagged , , , ,

EI KOSKAAN ENÄÄ JA TAAS

Kumma suhtautuminen tähän. Mikä tämä nyt on. Turinanurkka. Jostain syystä ei tätä henno roskiinkaan heittää. On vähän niinkuin päiväkirja. Tosi vähän, kun en aikoihin mitään ole saanut sanoiksi saatettua. Nyt ajattelin että poistan palstan täältä atk-väylää tukkimasta. Että tämä on niinkuin kadulle heitetty roska. Ja koska niitä tällä tienpätkällä piisaa, kohta kukaan pääse liikkeelle. Jotta käsityskykyni ympärilläni olevasta maailmasta, ja kaikkeudesta, säilyy, olen päättänyt että atk ei ole rajaton ja ääretön joku, vaan että sillä on alku, väylä ja jossakin peräseinä. Tukihenkilön, inhimillisessä ajassa, saavutettavissa oleva ala.

Ahdasmielisyydessä on se hyvä puoli, että mielen toiminta-ala on pieni. Vikoihin pääsee helposti käsiksi. Niks naks kuntoon kohta, joka yhdistelee asioita väärin, antaa ennakkoluulojen vallata alaa, päättää että joku toinen on vähempiarvoinen kuin minä. Huonompi kuin minä, koska on väärin, tapoineen, väreineen, ajatuksineen. Koska pahoinpitelee minut, minunkaltaiseni, oikean. Jos minunkaltaiseni oli mukana, oli se vähempiarvoisen syy. Pliis, niksnaks.

Onneksi me ahdasmieliset alamme olla henkilökohtaisen atk:mme loppusuoralla ja alkumetreillä kiihdyttävä kotilo on viisaisto, joka elää tasa-arvoisessa maailmassa. Kaistalla, jossa erilaisuus on rikkaus, ammennuksen laari.

Piti kirjoittaa talvikanalan rakentamisesta, ja eräästä kaadetusta seinästä.

JONAKIN PÄIVÄNÄ

Ärsyttää minä.

Minä olen muuttanut maalle. Mutta, koska ei ollut varaa juuri sellaiseen paikkaan, jollaisen olisin halunnut, eli metsään, päädyin ostamaan, kylläkin mieluisan talon, kylän keskustasta. Eikä kylän keskustassa mitään vikaa. Mukavaa kaikki tyynni, mutta kun naapurit. Eikä naapureissakaan mitään vikaa, mutta kun minä.

Minä olen aivan liian utelias.

En voi olla pihassa vilkuilematta naapurin pihaan. Siellä on koiriakin. Elukoita. Kauheasti liikettä siis. En kyttää, mutta en voi leikkiä etten huomioisi toisella tontilla olevia. Minä haluaisin tallustella omassa pihassa ja tuijotella, miten on kasvanut mäkimeirami ja että mikä perkele niissä tarharaparpereissa on ettei niiden taimet vahvistu. Ihastella ruusupapujani ja kehaista kärkeään esiin työntävää avomaankurkkua. Mutta aina hakeutuu silmät naapurin pihaan. Se kun on siinä. Näyttämö. Ja koska olen mäellä, amfiteatteri.

Ei siinäkään mitään. Aina voi laittaa aidan.

Mutta kun minä.

Minä ajattelen, että naapurit ajattelevat, että minä aitaa laittamaan, ettei tarvitsisi heitä katsella. Enkä minä sitä. Vaikka just sitä, mutta en minä sillälailla. Minä luulen että loukkaantuvat, kun heidät katseeni ulottumattomiin rajaan. Vaikka, aivan varmasti, ilahtuisivat että lakkaan töllöttämästä. Ja muka olemasta töllöttämättä. Ja saisivat aidan itsellensäkin, ihan lahjana.

Pistin miehen ilmoittamaan, että tulee, ei aita, vaan aidanne. Nelimetriset soirot ja humalaköynnöstä. Ja sitten toimeen.

Jahka kasvavat (tänään päivällä niitä töllistelin, kun naapurit olivat töissä, etteivät luule että minä heitä), pystyn niiden suojassa istuttamaan kuusia.

Jonakin päivänä alan ajatella itseäni. Mitä minä haluan. Jonakin päivänä.

Image

OY MITÄ TULI TEHTYÄ AB

Hei.

Vastaasi käveli iltapäivällä viisi, sinulle täysin tuntematonta, ihmistä. Et heitä varmaan sen kummemmin noteerannut, mutta perustaisitko heidän kanssaan firman?

No EN. Firmaa noin yleensäkään, mutta että vielä tuntemattomien ihmisten kanssa. Hei, EN. Riskaabelia hommaa, monella tavalla.

Sen sijaan ostin osakkeen pienen pienestä taloyhtiöstä. Oman kodin. Remonttikohteen.  Ja siinä seinää kaataissani jännitin että ketkä, niinikään remontin alla oleviin, naapuriasuntoihin mahtavatkaan patjansa kantaa ja kotinsa perustaa. Jännityksellä vain odotin uusia naapureita. Uusia naapureita. Lisää talkooväkeä. Kiva. Niin sitten viimeinenkin asunto myytiin ja talo oli, kahden vuoden jälkeen, täysasutettu.

Ja näin oli yhtiömme saanut viimeisenkin osakkaan. Hetkinen, mites tässä näin kävi.

En ole ryhmäytyjä. Olen sitäpaitsi etenkin itse todella huonoa ryhmäseuraa. Olen aivan liian tarkka, pilkunnussija, mitä tulee asioiden hoitamiseen. Siis varsinkin kun asioita ei hoideta pelkästään omiin tarpeisiin. Eivätpä tienneet nämäkään kuka, huomaamatta, vastaansa kadulla käveli.

Ei käy. En halua omistaa ventovieraiden kanssa. Liian riskaabelia hommaa. VAIKKA yhtiössä toki on myös potentiaalia. Mutta ei tällä päällä.

Myyn osakkeeni. Ostaja on jo ovella. Kera joulun.

Askel 2.

Tagged ,

LIIKAA PIENIÄ SANOJA

Ei mitään pikku puhetta, viatonta ja tilannetta täyttävää vaan välihuomautuksia, paino sanalla huomautuksia. Laitetaan vielä isolla hoolla (vaikka se siellä keskellä sanaa onkin).

Toistoa, tiedän, ja tuskin tehokasta. Mutta aina hyvästi päivän liikkeelle paneva asia.

Kävin yksitysvastaanotolla, tutkimuksessa. 5 minuuttia kestänyt tutkimus maksoi 459 €. Sitä siinä maksamaan. Lippua, lappua, kelakorttia ja mitä siinä viivakoodataan. Anteeksi pyydän, kun yksi papereista tipahtaa. Se vähän kassaneitiä häiritsee, mutta toteaa: no, ei se mitään. Aika arvokas viisminuuttinen, sanon sitten, neidin siinä lappuja systeemiin siirtäessään. Joo, nämä on kalliita nämä tällaiset tutkimukset tai kyllähän näille hintaa tulee tai tämmöstä tämä tuppaa olemeaan tämä tai jotain eimitään odotin replikoivan vuorollaan. Mutta tämäpä loukkaantui. Neiti, joka siinä tehtävässään ottaa asiakkaat vastaan, lyö tiedot reksiteriin, kertoo mihinkä odottamaan asettua, varaa ajan pyydettäessä ja sitten laskutuksen lopuksi hoitaa, otti tästä viattomaksi jutusteluksi tarkoitetusta kommentista itseensä. Painotan että kommenttini heitin hymyssäsuin, olinhan jo vastaanottohuoneessa, sekä vastaanottohuoneen ja respan välisellä pitkällä käytävällä pohtinut, mistä kulut koostuvat; on vastaanoton neidin palkkaa, yksi hoitaja siinä kävi, lääkäri, kaikki UÄ laitteet on varmaan kauhean hintaisia ja ne tietokoneet. Lääkäriaseman tilat on aivan ydinkeskustassa. Tampereella tosin, mutta keskusta se on kallista näissä pikkukaupungeissakin – sanovat jopa että tilavuokrat on kalliimpia kuin Helsingissä. Tästä en ole varma, mutta halpaa varmasti ei ole. Päivän päätteeksi, tai itseasiassa lääkäriaseman tiloissa varmaan päivän mittaankin, siivotaan, ja kunnolla, ei mitään moppausta keskilattialta tasoihin kajoamatta. Sitten se joka laittaa tekstiviestillä että tutkimustulokset on tulleet ja kaikkea tämmöistä. Että tajuan että se 5 minuutin UÄ tutkimus voi kustantaa 459 €. En siis syyttänyt tätä respan neitiä mistään tästä, hänhän on siellä vain töissä. Mutta tämä alkoi mulkoilla. 414 euron (vain tämän verran jäi minun itseni maksettavaksi, Kela hoitaa loput for welfares sake) siirtyminen tileiltäni heidän omilleen (siis ei tietenkään tämän respan neidin, vaan lääkäriaseman tileille, ettei nyt jää väärinkäsitystä hänen toimistaan) kesti ja kesti. Mulkoilun, kaksi. Lääkärille jättämäni soittopyyntöpyyntökin alkoi tuntua tahalliselta vittuilulta ja onnistui vain neidin armeliaisuudesta.

Ei pidä sanailla tuntemattomien kanssa, muistutin taas itseäni.

Josta tuli mieleen taannoinen tapahtuma tamperelaislähiön Valintatalon pihassa. Parkissa auto, jossa ovi auki. Kuskin paikalla mies, 45-50, toinen jalka maan kamaralla. Mankasta soi Sex Pistols: Anarchy in UK. Hyvä biisi, kommentoin tälle entisten aikojen punkkarille (piikkitukkaan ei materiaalia miehellä enää ollut). Kaverin suu losahtaa auki. Hän mulkaisee. Ei sillä tavalla anarkistisesti, tiedostaen ja maailmankatsomustaan julkituoden, vaan että puhuksä mulle -tyyppisesti. Kumppanini siinä käy sitten pidempisanaisesti kehuskelemaan musiikkivalintaa, autoista kun tuppaa kuulumaan teknotyyppistä jytkettä (hän varmaan sanoi tämän hienommin ja asiantuntevimmin termein). Kiitos, minustakin tämä on hyvä kipale tai hyvä että kelpaa tai tottakai, soitan vain hyvää musiikkia tai oujee. Tai mitä tahansa, mutta ei. Mulkaisun luonne muuttui, siitä oli luettavissa: ei sanaakaan enää. Mä en tunne teitä turha alkaa vittuilemaan (ja ehkä: vitun pyöräilijäfriikit pyöräilytakeissanne, te mitään punkista tajua).

Ei saa puhua tuntemattomille.

No mutta tutuille sentään. Small talkia kuin vettä vaan, taloyhtiön talkoissa. Paikalle saapui lisäkseni yläkerran naapuri. Tyttöjen kesken sitten teimme 10 tunnin rupeaman. Ikävästi tämäkään talkoopäivä ei kenellekään muulle naapurille sopinut. Harmi, että aina sattuu näin. Yksi sentään tuli illan mittaan katselemaan. Jaha, smalltalkkasi hän (kiitos, tulkitsimme. Ja ehkä vielä, että hyvää työtä – tai ainakin paljon saatu aikaan). Minä siinä ovenkahvaa paikalleen asettelemaan. Huomaan sitten että kahvalle on ovessa kaksikin paikkaa. Kumpaankohan tämä, tuumin siinä ääneen ja vielä että laitanko mä nyt väärään kohtaan tätä. Vahinkoja sattuu, sanoo tämä paikalle saapunut, kaikille, jatkaa. Vai oliko ensimmäinen kerta että teit virheen, kysyy sitten minulta.

Olenko minä antanut itsestäni sellaista kuvaa että en tee virheitä. Väitänkö minä sellaista, minä joka olen kävelevä virhe – ja niistä oppia yrittävä raakile. Onko se, että olen tarkka, virhe? Tätä aloin siellä välittömästi pohtia – pohdin näköjään edelleen.

Mulkaisinkohan häntä? Otinkohan small talkista itseeni?

Tagged

Muualla

Hei pitkästä aikaa. On ollut kaunista, ja mukavaa. Ihmiset katsovat silmiin. Hymyilevät. Tervehtivät. Kysyvät ‘miten menee?’. Smalltalkia ja vähän isompaa.

Tuuli on tuivertanut, tuulettanut mieltä.

ImageOn saanut päivä toisensa jälkeen häkeltyä. Tänään lenkillä cowboy ja nunna. Tervehtivät. Olin hereillä. Kiviportaat. Koloon asettunut kasvi. Kissa ravintolan terassilla, intensiivisesti tuijottaa. Kukaan ei käske pois. Ei tuijottajaa, ei tuijotettavaa.

Muistelen norjalaisia lampaita. Aivan kuten nämä, saavat olla. Ovat.

Olen jälleen kainalossa, josta en halua poistua. En ole suomenmaalla.

Mikä siinä on?

Tagged

VÄRIÄ KANSALLE

Jos vaeltaa pimeydessä ja harmaan eri sävyissä puolet elämästään, ei voi olla vastaanottavainen. Pukeudun rohkeimmillani ruskeaan – no lenkillä oranssiin takkiin. Rakennuskanta noudattelee villeimmillään samaa tasoa – no se ei tietenkään lenkkeile.
Eli ruostunut pinta olkoon osoitus rohkeasta värien käytöstä.

Musiikki hiljaiselle, jotain melankolista kiitos. Maahanmuuttajat ja homot poies. Ovat liian värikästä sakkia, niitä sateenkaarilippuja heiluttavat. Hyräilevät ja jammaavat. Siihen me ei lähetä. Tulee vielä liian hauskaa. Ja siitä ei seuraa ikinä mitään hyvää. Onhan sulle sanottu se, itku pitkästä ilosta. Onni kätkentään ja tyhjännaurajat hus.

Se on semmonen juttu että maassa ollaan. Ja maan tavalla. Jalat sillälailla tukevasti. Mustissa lontsareissa. Nih.