Category Archives: KUKAMITÄHÄH

OY MITÄ TULI TEHTYÄ AB

Hei.

Vastaasi käveli iltapäivällä viisi, sinulle täysin tuntematonta, ihmistä. Et heitä varmaan sen kummemmin noteerannut, mutta perustaisitko heidän kanssaan firman?

No EN. Firmaa noin yleensäkään, mutta että vielä tuntemattomien ihmisten kanssa. Hei, EN. Riskaabelia hommaa, monella tavalla.

Sen sijaan ostin osakkeen pienen pienestä taloyhtiöstä. Oman kodin. Remonttikohteen.  Ja siinä seinää kaataissani jännitin että ketkä, niinikään remontin alla oleviin, naapuriasuntoihin mahtavatkaan patjansa kantaa ja kotinsa perustaa. Jännityksellä vain odotin uusia naapureita. Uusia naapureita. Lisää talkooväkeä. Kiva. Niin sitten viimeinenkin asunto myytiin ja talo oli, kahden vuoden jälkeen, täysasutettu.

Ja näin oli yhtiömme saanut viimeisenkin osakkaan. Hetkinen, mites tässä näin kävi.

En ole ryhmäytyjä. Olen sitäpaitsi etenkin itse todella huonoa ryhmäseuraa. Olen aivan liian tarkka, pilkunnussija, mitä tulee asioiden hoitamiseen. Siis varsinkin kun asioita ei hoideta pelkästään omiin tarpeisiin. Eivätpä tienneet nämäkään kuka, huomaamatta, vastaansa kadulla käveli.

Ei käy. En halua omistaa ventovieraiden kanssa. Liian riskaabelia hommaa. VAIKKA yhtiössä toki on myös potentiaalia. Mutta ei tällä päällä.

Myyn osakkeeni. Ostaja on jo ovella. Kera joulun.

Askel 2.

Tagged ,

PIKKU VIKOJA, HELEPPO KORJATA (lainasanat Katsastuksesta)

Hei, olen Tarja. Olen idiootti.

Kiinteistövälittäjä katsoo, hymyilee. Luulee ettet huomaa mätää hirttä. Ai huomasit, no tokaisee, että hirsihän on paksu, laho on vain pinnassa. Laho pinnassa, tai, oho, vähän syvemmällä, oli vielä vuorokautta aiemmin “idyllisen, peruskuntoisen talon vähän maalia kaipaava pinta”. “Omassa rauhassa, idyllisen puutarhan keskellä” olevan talon, tuon idyllisen, vähän maalia kaipaavan, ei ilmoituksen perusteella olisikaan joka poika arvannut olevan, oho, kunnan rivitalossa lähes kiinni. “No, kesällä, kun puissa on lehdet…” Siis noissa “idyllisen puutarhan reunapaaleissa””…rivitaloa tuskin näkyy. Eikös se ollut siinä ilmoituksessa?” Ai siinä, jonka jokaisesta kuvasta tarkkaan rajasit seudun kaikki muut talot pois. Ei. Ei se ollut. Eikä siinä, jossa kerroit, on “rauhoittavat näkymät pellolle” (…ja naapurin homehtuvaan rojukasaan, vilkasliikenteiselle tielle, avohakkuulle, romahtaneelle “idylliselle navettarakennukselle”). Eikä siinä, jonka kuvissa oli kaunis vanha lato, punainen kunnostettu aitta ja kasvihuone. “Niin, ne olivat sellaisia tunnelmakuvia. Ne eivät kuulu tämän kiinteistön kauppaan. Itseasiassa ne ovat naapurin, jonka tontti rajoittuu tähän, tämän talon kuistiin”. “Piharakennuksessa on kunnostusta kaipaava sauna”. Oho, ei se ollutkaan sauna.Image

Olen Tarja. Olen katsellut säännöllisesti kiinteistöilmoituksia.

LIIKAA PIENIÄ SANOJA

Ei mitään pikku puhetta, viatonta ja tilannetta täyttävää vaan välihuomautuksia, paino sanalla huomautuksia. Laitetaan vielä isolla hoolla (vaikka se siellä keskellä sanaa onkin).

Toistoa, tiedän, ja tuskin tehokasta. Mutta aina hyvästi päivän liikkeelle paneva asia.

Kävin yksitysvastaanotolla, tutkimuksessa. 5 minuuttia kestänyt tutkimus maksoi 459 €. Sitä siinä maksamaan. Lippua, lappua, kelakorttia ja mitä siinä viivakoodataan. Anteeksi pyydän, kun yksi papereista tipahtaa. Se vähän kassaneitiä häiritsee, mutta toteaa: no, ei se mitään. Aika arvokas viisminuuttinen, sanon sitten, neidin siinä lappuja systeemiin siirtäessään. Joo, nämä on kalliita nämä tällaiset tutkimukset tai kyllähän näille hintaa tulee tai tämmöstä tämä tuppaa olemeaan tämä tai jotain eimitään odotin replikoivan vuorollaan. Mutta tämäpä loukkaantui. Neiti, joka siinä tehtävässään ottaa asiakkaat vastaan, lyö tiedot reksiteriin, kertoo mihinkä odottamaan asettua, varaa ajan pyydettäessä ja sitten laskutuksen lopuksi hoitaa, otti tästä viattomaksi jutusteluksi tarkoitetusta kommentista itseensä. Painotan että kommenttini heitin hymyssäsuin, olinhan jo vastaanottohuoneessa, sekä vastaanottohuoneen ja respan välisellä pitkällä käytävällä pohtinut, mistä kulut koostuvat; on vastaanoton neidin palkkaa, yksi hoitaja siinä kävi, lääkäri, kaikki UÄ laitteet on varmaan kauhean hintaisia ja ne tietokoneet. Lääkäriaseman tilat on aivan ydinkeskustassa. Tampereella tosin, mutta keskusta se on kallista näissä pikkukaupungeissakin – sanovat jopa että tilavuokrat on kalliimpia kuin Helsingissä. Tästä en ole varma, mutta halpaa varmasti ei ole. Päivän päätteeksi, tai itseasiassa lääkäriaseman tiloissa varmaan päivän mittaankin, siivotaan, ja kunnolla, ei mitään moppausta keskilattialta tasoihin kajoamatta. Sitten se joka laittaa tekstiviestillä että tutkimustulokset on tulleet ja kaikkea tämmöistä. Että tajuan että se 5 minuutin UÄ tutkimus voi kustantaa 459 €. En siis syyttänyt tätä respan neitiä mistään tästä, hänhän on siellä vain töissä. Mutta tämä alkoi mulkoilla. 414 euron (vain tämän verran jäi minun itseni maksettavaksi, Kela hoitaa loput for welfares sake) siirtyminen tileiltäni heidän omilleen (siis ei tietenkään tämän respan neidin, vaan lääkäriaseman tileille, ettei nyt jää väärinkäsitystä hänen toimistaan) kesti ja kesti. Mulkoilun, kaksi. Lääkärille jättämäni soittopyyntöpyyntökin alkoi tuntua tahalliselta vittuilulta ja onnistui vain neidin armeliaisuudesta.

Ei pidä sanailla tuntemattomien kanssa, muistutin taas itseäni.

Josta tuli mieleen taannoinen tapahtuma tamperelaislähiön Valintatalon pihassa. Parkissa auto, jossa ovi auki. Kuskin paikalla mies, 45-50, toinen jalka maan kamaralla. Mankasta soi Sex Pistols: Anarchy in UK. Hyvä biisi, kommentoin tälle entisten aikojen punkkarille (piikkitukkaan ei materiaalia miehellä enää ollut). Kaverin suu losahtaa auki. Hän mulkaisee. Ei sillä tavalla anarkistisesti, tiedostaen ja maailmankatsomustaan julkituoden, vaan että puhuksä mulle -tyyppisesti. Kumppanini siinä käy sitten pidempisanaisesti kehuskelemaan musiikkivalintaa, autoista kun tuppaa kuulumaan teknotyyppistä jytkettä (hän varmaan sanoi tämän hienommin ja asiantuntevimmin termein). Kiitos, minustakin tämä on hyvä kipale tai hyvä että kelpaa tai tottakai, soitan vain hyvää musiikkia tai oujee. Tai mitä tahansa, mutta ei. Mulkaisun luonne muuttui, siitä oli luettavissa: ei sanaakaan enää. Mä en tunne teitä turha alkaa vittuilemaan (ja ehkä: vitun pyöräilijäfriikit pyöräilytakeissanne, te mitään punkista tajua).

Ei saa puhua tuntemattomille.

No mutta tutuille sentään. Small talkia kuin vettä vaan, taloyhtiön talkoissa. Paikalle saapui lisäkseni yläkerran naapuri. Tyttöjen kesken sitten teimme 10 tunnin rupeaman. Ikävästi tämäkään talkoopäivä ei kenellekään muulle naapurille sopinut. Harmi, että aina sattuu näin. Yksi sentään tuli illan mittaan katselemaan. Jaha, smalltalkkasi hän (kiitos, tulkitsimme. Ja ehkä vielä, että hyvää työtä – tai ainakin paljon saatu aikaan). Minä siinä ovenkahvaa paikalleen asettelemaan. Huomaan sitten että kahvalle on ovessa kaksikin paikkaa. Kumpaankohan tämä, tuumin siinä ääneen ja vielä että laitanko mä nyt väärään kohtaan tätä. Vahinkoja sattuu, sanoo tämä paikalle saapunut, kaikille, jatkaa. Vai oliko ensimmäinen kerta että teit virheen, kysyy sitten minulta.

Olenko minä antanut itsestäni sellaista kuvaa että en tee virheitä. Väitänkö minä sellaista, minä joka olen kävelevä virhe – ja niistä oppia yrittävä raakile. Onko se, että olen tarkka, virhe? Tätä aloin siellä välittömästi pohtia – pohdin näköjään edelleen.

Mulkaisinkohan häntä? Otinkohan small talkista itseeni?

Tagged

ALLEKIRJOITA!

Mulla olis sellainen aloite, että kukaan ei sais tehdä mitään. Kommentoida, argumentoida, töniä, tulkuttaa, asua, ostaamyydä tai mennä naimisiin. TAI olla. Semmoinen aloite että kaikki suljettas omaan koppiin, jossa olis äänieristetyt seinät. Ja pehmeät.

Semmonen alote että piä sinä turpas kii, kun tää mikä kuuluu mulle ei kuulu sulle, paitsi kun mää sanon että nyt tää kuuluu sulle ja piä turpas kii ja allekirjota.

Se on hyvä kuulkaa että nyt otetaan ja puututaan. Kaikkien asioihin. Ja allekirjoitetaan semmonen adressi että älä puutu muien asioihin. Ja tän tarkoitus on ajaa sitä asiaa että tajuttas että mitä asiaa tässä ajettas.

Ja sitte heti sen kopin ovet kiinni.

Tagged , ,