Category Archives: KUVAT

Peukaloetusormiote taiteesta

Kävin taidenäyttelyssä. Saliin astuissain vein kädet selän taa, otin peukaloetusormiotteen toisen käden pikkusormesta ja astelin feikatun harkituin askelin taulujen editse. Säädyllisin väliajoin pysähdyin katsomaan teosta hieman pidemmäksi aikaa. Kaikki tämä tapahtui automaattisesti ja tajusin, että näin käy aina kun saavun taidenäyttelyyn. Mitä tapahtuu? Avaanko itseni – taiteen tulla, vai esitänkö tiedostamattomasti taiteesta jotain ymmärtävää hahmoa? Yleensä minulla on aina kiire jonnekin toisaalle (tällä kertaa kahvilaan), ja päätän hypähtää näyttelyyn liian lyhyeksi aikaa. Ei siis ole aikaa seisahtua jokaisen suditun luo minuuttitolkuksi. Ja taas toisaalta, jos teos ei miellytä tai herätä mitään kysymyksiä, väreitä tahi muita tuntemuksia, miksi jäisinkään? Tuo ote minua alkoi huvittaa, se kun tajusin, että minulla on oma asento- ja kävelyrutiini taidenäyttelyille. Nauratti, mutta taidenäyttelyissähän ei naureta. Se antaa vaikutelman kevytkenkäisestä ja pinnallisesta shoppailijasta, jolla ei ole alkeellisintakaan käsitystä taiteesta. No ei minulla juuri mitään jalustaa asialle olekaan, taidekoulun kolmekymmenvuotisjuhlaa viettävää taidehistorian tenttiä ja itse tutkiskeltua lukuunottamatta. Katselin kyllä taulut – retrospektiivin vastakarvaan astellen. Alkupään (taiteilijan lopun ajat) teokset eivät herättäneet minussa mitään tunteita. Tai ehkä; tylsistymisen. Teokset näyttivät huolimattomilta toisinnoilta tuolilla istuvasta hahmosta. Ja koska ne eivät olleet tutkielmia samasta hahmosta, en jaksanut kiinnostua. Vilkaisin kuvat ja aloin kiinnittää huomiotani muihin taiteen katsojiin. Toiset sen osasivat. Peukaloetusormiote, ei pikkurillistä, vaan leuasta! Toisen jalan varaan laskettu paino, oikealla etäisyydellä teoksesta, pää vasemmalle (tai oikealle) hieman kallellaan. Nuoren taitajan päättäväiset askeleet ja hieman alaspainetun pään kevyesti kurtistettujen kulmien alta lähetetty tiukka katse kohti teosta. Askel kohti ja tarkempi porautuminen yksityiskohtaan. Yksi katselee taulua siitä hidastetulla liikkeellä takaperin etääntyen. Toinen istuutuu saliin asetetulle divaaniryhmälle ja jää oikein taidehetkeä viettämään. Katson ihmistä ja seuraan tämän katsetta kohteeseen. Mitä hän tuolla näkee, miltä hänestä tuntuu, mitä hän kuvasta kaivaa (käyn ehkä katsomassa, en löydä sieltä mitään ihmeellistä)?

Taide koetaan henkilökohtaisella, omaan historiaan, tähän hetkeen ja odotuksiin liittyvillä  tasoilla, enkä minä voi tietenkään tuntea ja ymmärtää samoin, kuin tuo teokseen kiinni jäänyt vanha herra.

Jatkan matkaa – ja ilahdun. Taiteilijan alkuaikojen (retrospektiivin mukaisen) teokset alkavat herättää minussa kiinnostusta, iloa, surua ja halua tietää taiteilijasta lisää. Taide sen teki.

IMG_0061

Tagged , ,

(R)EIKÄ!

Elämä näyttää pyörivän perusasioiden äärellä.

Viemäri.

Olin menossa siivoamaan viemäriremontin jälkiä. Puunaamaan viinikellaria. Siis, no, kellaria. Kuulostaa vaan niin paljon paremmalta tuo viinikellari. Toisaalta kyllä siellä on juurikin sopiva lämpötila valkoviinin jäähdytykseen, eli viinikellari. On. Oikein hyvä. Viinikellariin olin siis matkalla. Matkalla nimenomaan, ja sinne jäin. Pysähdyin D-rapun kynnykselle. Taloon on siis 4 sisäänkäyntiä ja pohdin tämän kellarin D:ksi.

Seison siis D-rapun kynnyksellä. Tai oikeammin sen edessä. Ulkopuolella. Tai en seiso, vaan kontillani olen. Kynnyksen, tai kynnyksentapaisen, lastulevystä (mistäpä muustakaan) kyhätyn korokkeen edessä. Tutkin että mikä mahtaa tämän etukumarassa olevan, liian korkean rakennelman idea olla. Ideaksi mieleeni piirtyi vesieste. Kylmäeste. Este. Se jokatapauksessa. Este päästä ovesta kumauttamatta, lähes joka kerta, päätään oven yläkarmiin. Se on jo melkoinen suoritus tällä lappilaisvarrella. Oviaukko on todellakin alta 1,5 metriä. Eli jopa meikäläinen joutuu kumartelemaan tuosta kulkeissaan.

Nyt siis olin erittäin kurmartuneena ja tutkin tuota rakennelmaa. Tulin siinä nöyrtyneeksi hieman lisää, havaitakseni kynnysrakennelman kaikenkaikkiaan lahonneeksi. Sitämyöten pehmoisina olivat maata vasten lepäävät ovenkarmit. Lahoa ovenkarmia pitkin oli sitten ollut elukan helppo rouskuttaa tietä itselleen jne.

Ensin turhauduin. Sitten monotin lastulevykulmaa. Se vei mukanaan pätkän karmia. Silloin on pakko toimia. Toiminta lyö turpaan turhautumista ja toteamus että tämän kaiken ympärillä on kiveä, antaa voimia jatkaa. Tuhoamista. Hei, revitään irti kaikki nämä. Ja nuo. Ja tuo tuosta! Turhautuminen muuttuu pian innoksi ja homma vähän laajenee.

Vedinpä miehenkin mukaan. “Tuleppa kattomaan mitä mä nyt löysin”. Onneksi vedin. Jo vanhojen saranoiden tähtääminen, sopivasti vinoon,  olisi minun pinnaani repinyt.

Suunnittelin jo salaojakaivuuta, käsipelillä.

Aloin kaivaa ovenedustaa. Maata on saatava alemmas, ettei miehen heti toimeenpanemat, uudet ovenpielet, joudu maatumaan edeltäjiensä tavoin. D-rappu on alakulmassa. Maa ympärillä viettää kohti kulmaa. Viemäriverkostoon, sattuneista syistä, vasta tutustuneena ihmettelen etteivät ole tajunneet alavalle maalle viemäriä tehdä ja sitä ympärillä risteilevään verkostoon liittää. Ei tämä maa tähän juuri nyt ole ympärille noussut. Kaivan, kaivan ja tähtäilen ojan suuntaa. Suunnittelen pientä kaarisiltaa. Usean multa- ja styroksikerroksen alta löytyy lisää puuta. Lahonnutta tottakai. Yhdessä puupalasessa putkenpätkä. Täynnä multaa. Mutta putki johtaa VIEMÄRIIN.

Salaojitus seis. Reikä pistää suunnitelmat uusiksi.

Maalaisjärjin, viemäröinnin päälle, on nyt rakennettu hyvin vettä läpäisevä alue. Kynnys on alaosastaan kiveä eivätkä ovenpielet enää ole suorassa kosketuksessa maa-ainekseen.

Oi tätä oivaltamisen iloa. Nähtäväksi jää, kuinka hyvin tämä maalaisidea toimii.

kuvat:

SUKKA IRTI (tässä estämässä isojen maa-ainesten siirtymistä juuri löydettyyn viemäriputkeen),REIKÄ, OI SARANAN KAUNEUTTA, VETTÄ LÄPÄISEVÄ OVENEDUS (sekä ovenpielusten, että kynnyksen rakentaminen on vielä kesken)

Image

sImageImageImage

LYHYTELOKUVA

Pääsimme luomistyössä ihan konkretian tasolle, tässä taannoin, kun posliinipenkki oli enemmänkin puoliksi täynnä, kuin tyhjä.

Vessan tukkeuma aukesi tunnin sinnikkään yrittämisen jälkeen. Potta antoi suihkutauon, ennenkuin lakkasi ottamasta mitään vastaan. Ei, emme uineet sontakikkareissa – vaikka olisi pitänyt, niinkuin vakuutusyhtiö, korvausta toivovalle, asian laittoi.

Aamusta paikalle saapunut asiantuntija, ryömimisletkuineen ja viemärikameroineen, viettikin tontilla kokonaisen päivän. Putsasimme (minä kamera- ja letkuassistenttina), kuvasimme, putsasimme, kuvasimme. Lounastauolla asiantuntija haki putkenmutkaa ja palattuaan ehdotti että kuvaisimme vielä vastakuvan. No, aina on hyvä olla leikkausvaraa. Tai jos materiaalille jotain sattuu. Yksi harjoitus ja ensimmäinen varsinainen otto purkkiin. Niin jännää ei ole kuvauksissa ennen ollut. Tämä oli dokumentti, jossa ihmissilmältä piilossa tapahtunut määritti genren, käsikirjoituksen ja lopputuleman. Tätä elokuvaa ei leikattu.

Ja jos olisin onnistunut, olisin tipauttanut koko elokuvan tähän.

Kuvailutulkkaan (lyhennetysti, valituin paloin).

Muoviputkea, suhteellisen hyvin puhdistunutta. Hetkittäin häiriöitä kuvayhteydessä (luomassa kauhunsekaista jännitystä). Muoviputkea. Muoviputkea, kunnes riekale. Jotain roikkuu putken sivusta. Mustaa. Joku musta, käärmemäinen, kiertää putkea. TIIVISTE. Tiiviste on irronnut. Kamera ajaa ali retkottavan tiivisteen. Muoviputkea. Mutka. Muoviputkialamäki. Suhteellisen hyvin puhdistunutta putkea. Hiekkaa? Päärynä. Päärynä? Ei. Kivi? Kyllä. Kivi. Hiekkaa ja kiviä. HIEKKAA. Lisää hiekkaa. Kiven reunaa. Betoninen reunapitsi. Romahtanut betoniputki, jonka takana hiekkaseinämä. Kasa kiviä. Hiekkadyynejä. Hiekkainen seinä. Loppu. Putken loppu.

The end.

Elokuva loppuu tähän. Ja Lepolassa alkaa luova kausi. Tai ensin piikkauskausi ja sitten luova. Sitten on vähän lisää piikkauskautta ja luovaa. Luovaa kautta aamua iltaa. Ja rest on historiaa.

Jatko-osassa luonnon lannoitteet jatkavat matkaansa muovin sisässä, ainakin tontin rajalla olevaa keskuskaivoa pidemmälle. Kuvattu on. Verkkokalvolle. Kamera kaput.

Kuvailutulkkaan.

Reikä, johon useita sisääntuloja. Viemärimateriaalit jatkavat risteyskohdasta kohti keskusasemaa.

LOPPU.

Image

Tagged , , , , , ,

AIKA KAIVAA TELTAT ESIIN

tent2

Roskiksesta jokunen vuosi sitten pelastettu ja sen jälkeen auton perässä ja kellareissa lojunut nostalginen teltta sai uuden elämän. Telttapussi palvelee nyt sanomalehtien keräyspisteenä/kauppakassina. Sisus on suojattu kierrätetyllä kerniliinalla. Hihna on vanhasta kuormaliinasta pätkäisty. Itse teltta odottaa ompelijaansa. Söpö tuli.

tent

Tagged , , , ,

KIRJOITAN

Farkkutilkkuja, nakhapaloja, kravatteja, huopuneita villapaitoja. Entinen mekko, entinen paita, entiset farkut. Ompelen hullun lailla. Saan valtavaa tyydytystä valmistuvasta tilkkupeitosta, jonka loppusijoituspaikasta ei ole mitään tietoa. Illan tullen siirryn yläkertaan. Virkkaan ja kudon.

Siis kirjoitan.

Synopsis kursiutuu kasaan päässäni. Ensi viikolla keitos on valmis paperille saatettavaksi. Sitten se lapioidaan suuhun, makustellaan ja lopuksi saumat huolitellaan.

Aivot, mikä ihana yhdyskäytävien maja.ImageImageImage

Tagged , , , ,

MUTTA ONKO SE OLEMASSA

Onko siitä kuva?

Aamukahvi, kenkä, ruttunen räkäpaperi, vesitippa, tyhjä tie, puu, pää, pisama. Lapsi, vanhus, kissa ja koira.

Minkä takia olen kuvannut kaiken tämän? Muistoja, hetkiä. Kyllä. Mutta ehkä juuri tämä dementoi ja saa tuntemaan että asioita ei tapahtunut. Heitä ei ollut, tätä en nähnyt. Jos ei ole kuvaa.

Lajittelu opettaa. Ehkä.

ImageImageImage