Category Archives: LUOVUUS

Je suis viitasammakko

Meitä on tasaisen epätasainen kolmikko, joka jo yhdeksättä vuotta suuntasi asuntomessuille. Messut ovat rituaali, hyvä tekosyy kotimaanmatkailla, syödä hyvin ja lipitellä viiniä yötä myöten, messukohteita kummastellen. Sen verran messujen aihe meitä läheltä liippaa, että yhden ammattia ja kahden harrastuneisuutta – toisella uuden rakentamisen ja sisustamisen ja toisella vanhan muokkaamisen tiimoilta.

Messuillat on monin vuosin päättyneet hämmästelyyn talojen koosta, materiaali-, pintakäsittely-, huonejärjestys-, ymv.valinnoista. Mieleen ovat lähtemättömästi painuneet punaisin maaliroiskein sisustettu (alibi)talo, nuoren miehen ensiasunnoksi rakennettu, kaksikerroksinen, omakotitalo biljardisaleineen ja baareineen, ameriikkalaisuutta ihannoiva akuankkatalo, talo, jossa oli ikkunaseinäinen vessa yläkertaan johtavissa rapuissa ja talo, josta ei näkynyt vieressä olevalle järvelle. Ei mitään muistikuvaa, missä kaupungissa mikäkin, mutta pääsääntöisesti mieleen ovat painuneet ns. kummalliset ratkaisut, jotka ei ihan tipahtaneet omaan makuun ja käsitykseen kauniista, kekseliäästä tai järkevästä ratkaisusta.

Yksi asia on yhdistänyt kaikkia tähän asti vierailemiani messuja. Talot ovat pääsääntöisesti olleet valtavan kokoisia. Turnauskestävyys alkaa pettää jo alueen puolivälissä, taas yhden 350 neliöisen kerroksiin kiivetessä ja sormenjälkensä lasikaiteeseen painaessa. Jos ei väliin olisi osunut näitä alibiratkaisuja, voisi olla varma, että murmeli tässä kiipeää samaan taloon aina vaan.

Olen ollut kuin kerjäläinen luksuskaupassa. Oma käsitys nuoren miehen ensiasunnosta on vuokrayksiö hieman kauempana kantakaupungista, jossa äidiltä saatu pyykkiteline toimii vaatekaappina. Elän siinä ajatuksessa, että rossipohja on paras ratkaisu ja että ilman kuuluu vaihtua painovoimaisesti. Pääosin astun messuilla harhaiseen kuvaan maisemasta, jossa ökytalo kavereineen on tipautettu kaupungin laidalle. Mikään ei tunnu koskettavan minua, kuuluvan minun maailmaani. Eikä kyse ole pelkästään rahasta. Sitäkin toki aina mietin, että jos minulla olisi laittaa taloprojektiin puoli miljoonaa, en todellakaan rakentaisi taloani asuntomessualueelle, kiinni naapurin öykkäävään. Mutta kaikki eivät halua asua kaukana muista ihmisistä, vuolla kiehisiä pihan perällä.

Joka vuosi etsin jotain, mikä ilahduttaisi juuri minua asujana, rakentajana, sisutajana. Järkeviä ratkaisuja, kekseliäitä oivalluksia. Joka vuosi odotan näkeväni kierrätettyä, enkä pelkästään sisustuksessa, vaan taloissa. Jotain on minulta mennyt ohi, jos tällaista on ollut. Grand Design -messuja odotellessa. Tai ehkä minun tapuksessani Modest Design. Vanhasta toimivaa.

Viime vuonna jo seurueelleni tokaisin, että eiköhän nämä ole nähty. Miksi hypätä vuosi toisensa jälkeen siihen samaan taloon ja repiä ilo irti huonosti tehdyistä viimeistelyistä, irvistelevistä listoista ja rumista porealtaista. Huvittua siitä, miten keittiö ei meinaa toisesta erottua, koska kaikilla samat kaapit, samat värit ja samat laatat ynnä tapetit, koska trendi. Itseasissa 2/3 seurueesta oli tätä mieltä, mutta porukan sinnikkoa ei saatu mukaan. Hän ykskantaan totesi, että ensi vuonna mennään Mikkeliin. Hyvää lupaili ainoastaan Mikkelin standilla luvattu vähäisempi talomäärä.

Mikkeliin siis mentiin. Kohteita oli todellakin vähemmän, huraa! Pääosa kohteista oli yksikerroksisia, Huraa! Kohteiden keskikoko pyöri hieman yli sadassa neliössä, HURAA! 58 neliöisen pihaan teki jo mieli tehdä leiri ja asettua kohtuullisuutta palvomaan. Mikkeli palautti uskon messukestävyyteen. Alueelta löytyi hulevesiputous, pääosa pihoista oli katettu kuntalla. Minun silmääni miellyttivät mustat talot, jotka kauniisti istahtavat metsäluontoon vierssä harmaantuvan lehtikuusipintaisen kanssa. Wave (“aaltoa” ei ilmeisesti ymmärrettävistä syistä saa käyttää) riemastutti katsetta ohjailevalla arkkitehtuurillaan (ja sekin “vain” 174 m2 asuinpinta-alaltaan). Sisustus oli pääosin samaa jatkumoa talosta toiseen, mutta jonkinlainen flow pysyi päällä, kun ei tarvinnut jonottaa portaisiinpääsyä

Kuitenkin parasta kaikessa, vaikka alueelle oli vielä joitakin tontteja kaavoitettukin, oli se, että alue tuntui hengittävän. Talot olivat ryppäinä, joiden välissä sai happea. Kunttapihat toivat metsäistä tunnelmaa, ja mikä parasta, viitasammakolle oli rauhoitettu alue rantakaislikosta. Me olemme tulleet luontoon, eläinten alueelle, eikä toisinpäin. Kumarrus sille, että eläintä kaiken rakennushuuman keskellä kunnioitetaan. 

Peukaloetusormiote taiteesta

Kävin taidenäyttelyssä. Saliin astuissain vein kädet selän taa, otin peukaloetusormiotteen toisen käden pikkusormesta ja astelin feikatun harkituin askelin taulujen editse. Säädyllisin väliajoin pysähdyin katsomaan teosta hieman pidemmäksi aikaa. Kaikki tämä tapahtui automaattisesti ja tajusin, että näin käy aina kun saavun taidenäyttelyyn. Mitä tapahtuu? Avaanko itseni – taiteen tulla, vai esitänkö tiedostamattomasti taiteesta jotain ymmärtävää hahmoa? Yleensä minulla on aina kiire jonnekin toisaalle (tällä kertaa kahvilaan), ja päätän hypähtää näyttelyyn liian lyhyeksi aikaa. Ei siis ole aikaa seisahtua jokaisen suditun luo minuuttitolkuksi. Ja taas toisaalta, jos teos ei miellytä tai herätä mitään kysymyksiä, väreitä tahi muita tuntemuksia, miksi jäisinkään? Tuo ote minua alkoi huvittaa, se kun tajusin, että minulla on oma asento- ja kävelyrutiini taidenäyttelyille. Nauratti, mutta taidenäyttelyissähän ei naureta. Se antaa vaikutelman kevytkenkäisestä ja pinnallisesta shoppailijasta, jolla ei ole alkeellisintakaan käsitystä taiteesta. No ei minulla juuri mitään jalustaa asialle olekaan, taidekoulun kolmekymmenvuotisjuhlaa viettävää taidehistorian tenttiä ja itse tutkiskeltua lukuunottamatta. Katselin kyllä taulut – retrospektiivin vastakarvaan astellen. Alkupään (taiteilijan lopun ajat) teokset eivät herättäneet minussa mitään tunteita. Tai ehkä; tylsistymisen. Teokset näyttivät huolimattomilta toisinnoilta tuolilla istuvasta hahmosta. Ja koska ne eivät olleet tutkielmia samasta hahmosta, en jaksanut kiinnostua. Vilkaisin kuvat ja aloin kiinnittää huomiotani muihin taiteen katsojiin. Toiset sen osasivat. Peukaloetusormiote, ei pikkurillistä, vaan leuasta! Toisen jalan varaan laskettu paino, oikealla etäisyydellä teoksesta, pää vasemmalle (tai oikealle) hieman kallellaan. Nuoren taitajan päättäväiset askeleet ja hieman alaspainetun pään kevyesti kurtistettujen kulmien alta lähetetty tiukka katse kohti teosta. Askel kohti ja tarkempi porautuminen yksityiskohtaan. Yksi katselee taulua siitä hidastetulla liikkeellä takaperin etääntyen. Toinen istuutuu saliin asetetulle divaaniryhmälle ja jää oikein taidehetkeä viettämään. Katson ihmistä ja seuraan tämän katsetta kohteeseen. Mitä hän tuolla näkee, miltä hänestä tuntuu, mitä hän kuvasta kaivaa (käyn ehkä katsomassa, en löydä sieltä mitään ihmeellistä)?

Taide koetaan henkilökohtaisella, omaan historiaan, tähän hetkeen ja odotuksiin liittyvillä  tasoilla, enkä minä voi tietenkään tuntea ja ymmärtää samoin, kuin tuo teokseen kiinni jäänyt vanha herra.

Jatkan matkaa – ja ilahdun. Taiteilijan alkuaikojen (retrospektiivin mukaisen) teokset alkavat herättää minussa kiinnostusta, iloa, surua ja halua tietää taiteilijasta lisää. Taide sen teki.

IMG_0061

Tagged , ,

LYHYTELOKUVA

Pääsimme luomistyössä ihan konkretian tasolle, tässä taannoin, kun posliinipenkki oli enemmänkin puoliksi täynnä, kuin tyhjä.

Vessan tukkeuma aukesi tunnin sinnikkään yrittämisen jälkeen. Potta antoi suihkutauon, ennenkuin lakkasi ottamasta mitään vastaan. Ei, emme uineet sontakikkareissa – vaikka olisi pitänyt, niinkuin vakuutusyhtiö, korvausta toivovalle, asian laittoi.

Aamusta paikalle saapunut asiantuntija, ryömimisletkuineen ja viemärikameroineen, viettikin tontilla kokonaisen päivän. Putsasimme (minä kamera- ja letkuassistenttina), kuvasimme, putsasimme, kuvasimme. Lounastauolla asiantuntija haki putkenmutkaa ja palattuaan ehdotti että kuvaisimme vielä vastakuvan. No, aina on hyvä olla leikkausvaraa. Tai jos materiaalille jotain sattuu. Yksi harjoitus ja ensimmäinen varsinainen otto purkkiin. Niin jännää ei ole kuvauksissa ennen ollut. Tämä oli dokumentti, jossa ihmissilmältä piilossa tapahtunut määritti genren, käsikirjoituksen ja lopputuleman. Tätä elokuvaa ei leikattu.

Ja jos olisin onnistunut, olisin tipauttanut koko elokuvan tähän.

Kuvailutulkkaan (lyhennetysti, valituin paloin).

Muoviputkea, suhteellisen hyvin puhdistunutta. Hetkittäin häiriöitä kuvayhteydessä (luomassa kauhunsekaista jännitystä). Muoviputkea. Muoviputkea, kunnes riekale. Jotain roikkuu putken sivusta. Mustaa. Joku musta, käärmemäinen, kiertää putkea. TIIVISTE. Tiiviste on irronnut. Kamera ajaa ali retkottavan tiivisteen. Muoviputkea. Mutka. Muoviputkialamäki. Suhteellisen hyvin puhdistunutta putkea. Hiekkaa? Päärynä. Päärynä? Ei. Kivi? Kyllä. Kivi. Hiekkaa ja kiviä. HIEKKAA. Lisää hiekkaa. Kiven reunaa. Betoninen reunapitsi. Romahtanut betoniputki, jonka takana hiekkaseinämä. Kasa kiviä. Hiekkadyynejä. Hiekkainen seinä. Loppu. Putken loppu.

The end.

Elokuva loppuu tähän. Ja Lepolassa alkaa luova kausi. Tai ensin piikkauskausi ja sitten luova. Sitten on vähän lisää piikkauskautta ja luovaa. Luovaa kautta aamua iltaa. Ja rest on historiaa.

Jatko-osassa luonnon lannoitteet jatkavat matkaansa muovin sisässä, ainakin tontin rajalla olevaa keskuskaivoa pidemmälle. Kuvattu on. Verkkokalvolle. Kamera kaput.

Kuvailutulkkaan.

Reikä, johon useita sisääntuloja. Viemärimateriaalit jatkavat risteyskohdasta kohti keskusasemaa.

LOPPU.

Image

Tagged , , , , , ,