Liikaa energiaa – epätoivoiset urheilusuoritukseni

Varhaisteininä kävin uimassa, oikein uimaseuran treeneissä. Homma alkoi tökkiä, kun ruvettiin kisaamista ehdottelemaan. En kyennyt. En ollut tarpeeksi hyvä. Alkoi ahdistaa ajatus kilpailemisesta. Ehkä olin/olen huono häviäjä – tai, kuten tunnelman itselleni, näin jälkikäteen, järkeistän; en tajua miksi kisata, jos ei aio voittaa. Ja ei voi aikoa voittaa, jos tietää, ettei siihen ole mahdollisuuksia. Tästä väännettiin ja niin päätin lopettaa koko pulikoinnin. Lopettamiseen saattoi olla osasyynä teiniyden keski-iän lähestyminen ja ei-urheilullisempien menojen veto. Punk, pilluralli, rööki ja linnaviini. Niissä oli aina voittajajoukkueessa.

Olen kuitenkin liialla energialla ladattu ihminen. Persjalkaiseen olemukseeni on pakattu parimetrisen metsätyömiehen käyttövoima. Minun on pakko tehdä jotain fyysistä, että pystyn asettumaan paikallaanoloa vaativiin hommiin. Olen siis sisäisen pakon ajamana yrittänyt useampaan otteeseen.

Nuorena halusin, paitsi sisustusarkkitehdiksi, myös tanssijaksi. Jazztanssitunneilla tuli selkäongelmia, eikä sitä nyt sillälailla Kemistä niin vaan miksikään tanssijaksi olisi ruvettukaan, noin niinku ammattimielessä.

Liikkumiseen tuli pitkä tauko opiskelija- ja muun elämän tiimellyksessä. Muuhun elämään kuului autoilu Turkissa. Se loppukesäinen päivä ei päättynyt onnellisesti. Pää edellä kohdattu vuoristotie iski muistonsa, paitsi päähän, myös lonkkiin, lapaluihin ja erityisesti vasemman käden kyynärpäähän. Reissun rähjääntymisiä korjattiin leikaten ja jumpaten usean vuoden ajan. Siinä oli hyvä syy olla pakosta urheilematta.

Helsinkiin asetuttuani löysin nyrkkeilyn. Se olikin oiva tapa purkaa patoutumia ja saada kunnolla hiki pintaan, hyvässä valmennuksessa. Käden vajavainen liikerata esti punnertamisen ja etukäden suoran, joka siis jää himpun vajaaksi. Ottihan tuo asvaltin ryystämään päähän, mutta sinnillä. Niin vain tämä vuosia jatkunut mätkintäkin sitten katkesi, kyynärpään leikkaukseen. Leikkauksen jälkeen nyrkkeilykielto ja kun sitten taas oli lupa lyödä, ei paras valmentajamme enää pyörinytkään hoodeilla. Taukoahan se tiesi. Tosin työkiireetkin alkoivat olla sitä luokkaa, että ehti vain aamuyöstä lyödä päätä tyynyyn.

Jossakin kevyemmässä työvaiheessa taas huomasin energiaa pakkautuvan. Kekkasin juoksemisen. Aloin opetella. Ohjeiden mukaan pidin hidasta tahtia ja kävelin välillä reippain askelin. Kerran sitten lenkillä tipahdin. Etujalkoihin sattui niin, että itku pääsi. Siinä sitten kevythölkkääjä nyyhkytti Kaivopuiston rannassa ja totesi, ettei osaa juosta(kaan). Puolisen vuotta myöhemmin todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta, joka oli jo niin kovassa vauhdissa, että toinen jalka tönkkääntyi alle. Raaja oli pahasti ödeemainen. Peukalo upposi sääriluun päällä olevaan nestepussiin niin, ettei sitä meinannut enää löytyä. Kilpirauhaslääkityksen oikean annostuksen löytymiseen on mennyt vuosia.

Sinä aikana pyöräilin paljon. Suhasin kaikki Helsingin rannat ja metsäpolut. Moneen kertaan. Pyörällä pääsee nopeasti ja pitkälle. Matkan päällä unohtuu se, että potee yksinäisyyttä, kilpirauhasvaivojen sivuoireita, lapsettomuutta ja mitä näitä keski-ikää lähestyvän naisen vaivoja nyt onkaan. Sitten pettivät polvet.

Polvien tila pahenee vuosi vuodelta. Yhtäkään lääkäriä ei ole kiinnostanut tutkia, onko niissä jotain rakenteellista vikaa – tai saatuja vaurioita. Käsketään venyttää suutarin- vai räätälinköseonlihasta. Yliliikkuvat nivelet omistavana voin sanoa, että on haasteellista. Vuosi sitten ostin hiilikuitupyörän, ettei ainakaan ole raskas polkea, mutta joka toisella reissulla, 10 km kohdalla pamahtaa. Kuin tulikeppi iskettäisiin polven läpi. Ja se ei palaudu ennenkuin saattelee kaviot maan pintaan.

Vuoden sisällä sisuskaluja on kirurgisesti poistettu, useampaan otteeseen, joten liikuntakieltoa on tullut. Helpostihan kieltoa tuli pitkitettyä työkeikkojen sattuessa sopivasti kiellon perään. Talven varalle kerätty vararasva alkoi kaataa nuokkumisen puolelle, kunnes sain puolitoista kuukautta sitten tungettua itseni, vararasvoineni, trikoisiin ja vyöryttyä lenkkipolulle. Nyt on ihme tilanne. Ei satu polveen, ei etujalkaan. Olen ylittänyt epätoivon kynnyksen, joka olisi ollut helppo varauloskäytävä ensimmäisen päivän nololla, vähän yli kilometrin, lenkillä. Tänä päivänä menee heittämällä jo 9 km, ja silti tuntuu, että jäi vähän lyhyeksi. Hölkän päätteeksi palkitsen itseni parin tunnin pihatöillä.

Olen sinut vajavaisten liikeratojeni kanssa. Toinen käsi ei oikene, joten käden normaali kävelyheilahdus jää tyngäksi. Liikeradan vajavaisuus on vaikuttanut aikuisiän uintisuorituksiin sekä pyöräilyasentoon. Uidessa vedot eivät mene loppuun asti, joten keho keinahtaa aina toisella puolen syvemmälle. Kävely on nykivää, mutta juostessa käsiä pidetään kyynärpäästä koukistettuna, joten koko keho tulee tasapainoisesti käyttöön. (Juostessa=hölkätessä.) Näillä mennään, kohti uusia pettymyksiä. Mutta energiaa kuluu, se on pääasia.

Tämä ylipaineeni ei sijaitse korvien välissä, vaan tunnen sen fyysisenä pakkona liikkua, lapioida, nostella, työntää, heittää. Tehdä jotain kehollista. Ihmettelen, miten olen selvinnyt vuosikaudet keskusta-asunnossani, lähestulkoon ainoana liikuntamuotona siirtymiset baarista toiseen. Tänään metsässä ihmettelin, miten en joka päivä kuole jonkin kehon osan totaalisesti pettäessä. Miten aivojen 600 km (!) mittainen verisuonisto ei petä tämän tästä ja sydän pysähdy.

Liikunta tuo lisäenergiaa funtsimisalueille, huomaan. Se voi olla hyväkin.

Peukaloetusormiote taiteesta

Kävin taidenäyttelyssä. Saliin astuissain vein kädet selän taa, otin peukaloetusormiotteen toisen käden pikkusormesta ja astelin feikatun harkituin askelin taulujen editse. Säädyllisin väliajoin pysähdyin katsomaan teosta hieman pidemmäksi aikaa. Kaikki tämä tapahtui automaattisesti ja tajusin, että näin käy aina kun saavun taidenäyttelyyn. Mitä tapahtuu? Avaanko itseni – taiteen tulla, vai esitänkö tiedostamattomasti taiteesta jotain ymmärtävää hahmoa? Yleensä minulla on aina kiire jonnekin toisaalle (tällä kertaa kahvilaan), ja päätän hypähtää näyttelyyn liian lyhyeksi aikaa. Ei siis ole aikaa seisahtua jokaisen suditun luo minuuttitolkuksi. Ja taas toisaalta, jos teos ei miellytä tai herätä mitään kysymyksiä, väreitä tahi muita tuntemuksia, miksi jäisinkään? Tuo ote minua alkoi huvittaa, se kun tajusin, että minulla on oma asento- ja kävelyrutiini taidenäyttelyille. Nauratti, mutta taidenäyttelyissähän ei naureta. Se antaa vaikutelman kevytkenkäisestä ja pinnallisesta shoppailijasta, jolla ei ole alkeellisintakaan käsitystä taiteesta. No ei minulla juuri mitään jalustaa asialle olekaan, taidekoulun kolmekymmenvuotisjuhlaa viettävää taidehistorian tenttiä ja itse tutkiskeltua lukuunottamatta. Katselin kyllä taulut – retrospektiivin vastakarvaan astellen. Alkupään (taiteilijan lopun ajat) teokset eivät herättäneet minussa mitään tunteita. Tai ehkä; tylsistymisen. Teokset näyttivät huolimattomilta toisinnoilta tuolilla istuvasta hahmosta. Ja koska ne eivät olleet tutkielmia samasta hahmosta, en jaksanut kiinnostua. Vilkaisin kuvat ja aloin kiinnittää huomiotani muihin taiteen katsojiin. Toiset sen osasivat. Peukaloetusormiote, ei pikkurillistä, vaan leuasta! Toisen jalan varaan laskettu paino, oikealla etäisyydellä teoksesta, pää vasemmalle (tai oikealle) hieman kallellaan. Nuoren taitajan päättäväiset askeleet ja hieman alaspainetun pään kevyesti kurtistettujen kulmien alta lähetetty tiukka katse kohti teosta. Askel kohti ja tarkempi porautuminen yksityiskohtaan. Yksi katselee taulua siitä hidastetulla liikkeellä takaperin etääntyen. Toinen istuutuu saliin asetetulle divaaniryhmälle ja jää oikein taidehetkeä viettämään. Katson ihmistä ja seuraan tämän katsetta kohteeseen. Mitä hän tuolla näkee, miltä hänestä tuntuu, mitä hän kuvasta kaivaa (käyn ehkä katsomassa, en löydä sieltä mitään ihmeellistä)?

Taide koetaan henkilökohtaisella, omaan historiaan, tähän hetkeen ja odotuksiin liittyvillä  tasoilla, enkä minä voi tietenkään tuntea ja ymmärtää samoin, kuin tuo teokseen kiinni jäänyt vanha herra.

Jatkan matkaa – ja ilahdun. Taiteilijan alkuaikojen (retrospektiivin mukaisen) teokset alkavat herättää minussa kiinnostusta, iloa, surua ja halua tietää taiteilijasta lisää. Taide sen teki.

POSSUJUNALLA KOTIIN

Olen palailemassa kaatuneen seinän alta.

Eläintenhoidon opiskelijaa ei maitojunat kuljettele, vaan palaillaan pikkuhiljaa possujunalla. Syysillat näyttää, mistä se kana kusee – ja muita uskomuksia.

Tulkaa kanavalle.