Category Archives: MUUTOS

Liikaa energiaa – epätoivoiset urheilusuoritukseni

Varhaisteininä kävin uimassa, oikein uimaseuran treeneissä. Homma alkoi tökkiä, kun ruvettiin kisaamista ehdottelemaan. En kyennyt. En ollut tarpeeksi hyvä. Alkoi ahdistaa ajatus kilpailemisesta. Ehkä olin/olen huono häviäjä – tai, kuten tunnelman itselleni, näin jälkikäteen, järkeistän; en tajua miksi kisata, jos ei aio voittaa. Ja ei voi aikoa voittaa, jos tietää, ettei siihen ole mahdollisuuksia. Tästä väännettiin ja niin päätin lopettaa koko pulikoinnin. Lopettamiseen saattoi olla osasyynä teiniyden keski-iän lähestyminen ja ei-urheilullisempien menojen veto. Punk, pilluralli, rööki ja linnaviini. Niissä oli aina voittajajoukkueessa.

Olen kuitenkin liialla energialla ladattu ihminen. Persjalkaiseen olemukseeni on pakattu parimetrisen metsätyömiehen käyttövoima. Minun on pakko tehdä jotain fyysistä, että pystyn asettumaan paikallaanoloa vaativiin hommiin. Olen siis sisäisen pakon ajamana yrittänyt useampaan otteeseen.

Nuorena halusin, paitsi sisustusarkkitehdiksi, myös tanssijaksi. Jazztanssitunneilla tuli selkäongelmia, eikä sitä nyt sillälailla Kemistä niin vaan miksikään tanssijaksi olisi ruvettukaan, noin niinku ammattimielessä.

Liikkumiseen tuli pitkä tauko opiskelija- ja muun elämän tiimellyksessä. Muuhun elämään kuului autoilu Turkissa. Se loppukesäinen päivä ei päättynyt onnellisesti. Pää edellä kohdattu vuoristotie iski muistonsa, paitsi päähän, myös lonkkiin, lapaluihin ja erityisesti vasemman käden kyynärpäähän. Reissun rähjääntymisiä korjattiin leikaten ja jumpaten usean vuoden ajan. Siinä oli hyvä syy olla pakosta urheilematta.

Helsinkiin asetuttuani löysin nyrkkeilyn. Se olikin oiva tapa purkaa patoutumia ja saada kunnolla hiki pintaan, hyvässä valmennuksessa. Käden vajavainen liikerata esti punnertamisen ja etukäden suoran, joka siis jää himpun vajaaksi. Ottihan tuo asvaltin ryystämään päähän, mutta sinnillä. Niin vain tämä vuosia jatkunut mätkintäkin sitten katkesi, kyynärpään leikkaukseen. Leikkauksen jälkeen nyrkkeilykielto ja kun sitten taas oli lupa lyödä, ei paras valmentajamme enää pyörinytkään hoodeilla. Taukoahan se tiesi. Tosin työkiireetkin alkoivat olla sitä luokkaa, että ehti vain aamuyöstä lyödä päätä tyynyyn.

Jossakin kevyemmässä työvaiheessa taas huomasin energiaa pakkautuvan. Kekkasin juoksemisen. Aloin opetella. Ohjeiden mukaan pidin hidasta tahtia ja kävelin välillä reippain askelin. Kerran sitten lenkillä tipahdin. Etujalkoihin sattui niin, että itku pääsi. Siinä sitten kevythölkkääjä nyyhkytti Kaivopuiston rannassa ja totesi, ettei osaa juosta(kaan). Puolisen vuotta myöhemmin todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta, joka oli jo niin kovassa vauhdissa, että toinen jalka tönkkääntyi alle. Raaja oli pahasti ödeemainen. Peukalo upposi sääriluun päällä olevaan nestepussiin niin, ettei sitä meinannut enää löytyä. Kilpirauhaslääkityksen oikean annostuksen löytymiseen on mennyt vuosia.

Sinä aikana pyöräilin paljon. Suhasin kaikki Helsingin rannat ja metsäpolut. Moneen kertaan. Pyörällä pääsee nopeasti ja pitkälle. Matkan päällä unohtuu se, että potee yksinäisyyttä, kilpirauhasvaivojen sivuoireita, lapsettomuutta ja mitä näitä keski-ikää lähestyvän naisen vaivoja nyt onkaan. Sitten pettivät polvet.

Polvien tila pahenee vuosi vuodelta. Yhtäkään lääkäriä ei ole kiinnostanut tutkia, onko niissä jotain rakenteellista vikaa – tai saatuja vaurioita. Käsketään venyttää suutarin- vai räätälinköseonlihasta. Yliliikkuvat nivelet omistavana voin sanoa, että on haasteellista. Vuosi sitten ostin hiilikuitupyörän, ettei ainakaan ole raskas polkea, mutta joka toisella reissulla, 10 km kohdalla pamahtaa. Kuin tulikeppi iskettäisiin polven läpi. Ja se ei palaudu ennenkuin saattelee kaviot maan pintaan.

Vuoden sisällä sisuskaluja on kirurgisesti poistettu, useampaan otteeseen, joten liikuntakieltoa on tullut. Helpostihan kieltoa tuli pitkitettyä työkeikkojen sattuessa sopivasti kiellon perään. Talven varalle kerätty vararasva alkoi kaataa nuokkumisen puolelle, kunnes sain puolitoista kuukautta sitten tungettua itseni, vararasvoineni, trikoisiin ja vyöryttyä lenkkipolulle. Nyt on ihme tilanne. Ei satu polveen, ei etujalkaan. Olen ylittänyt epätoivon kynnyksen, joka olisi ollut helppo varauloskäytävä ensimmäisen päivän nololla, vähän yli kilometrin, lenkillä. Tänä päivänä menee heittämällä jo 9 km, ja silti tuntuu, että jäi vähän lyhyeksi. Hölkän päätteeksi palkitsen itseni parin tunnin pihatöillä.

Olen sinut vajavaisten liikeratojeni kanssa. Toinen käsi ei oikene, joten käden normaali kävelyheilahdus jää tyngäksi. Liikeradan vajavaisuus on vaikuttanut aikuisiän uintisuorituksiin sekä pyöräilyasentoon. Uidessa vedot eivät mene loppuun asti, joten keho keinahtaa aina toisella puolen syvemmälle. Kävely on nykivää, mutta juostessa käsiä pidetään kyynärpäästä koukistettuna, joten koko keho tulee tasapainoisesti käyttöön. (Juostessa=hölkätessä.) Näillä mennään, kohti uusia pettymyksiä. Mutta energiaa kuluu, se on pääasia.

Tämä ylipaineeni ei sijaitse korvien välissä, vaan tunnen sen fyysisenä pakkona liikkua, lapioida, nostella, työntää, heittää. Tehdä jotain kehollista. Ihmettelen, miten olen selvinnyt vuosikaudet keskusta-asunnossani, lähestulkoon ainoana liikuntamuotona siirtymiset baarista toiseen. Tänään metsässä ihmettelin, miten en joka päivä kuole jonkin kehon osan totaalisesti pettäessä. Miten aivojen 600 km (!) mittainen verisuonisto ei petä tämän tästä ja sydän pysähdy.

Liikunta tuo lisäenergiaa funtsimisalueille, huomaan. Se voi olla hyväkin.

img_2375

LIIAN KIVAA

Itku pitkästä ilosta ja muuta mukavaa hokemaa. Töissä ei pidä viihtyä. Työkaverit on perseestä. Kaikki muut tekee kaiken väärin (itte pittää kaikki tehä). Jahhah, se onkin kahvitauon/ruokatunnin/kahvitauon paikka, ja eipä mitä, sitähän pitääkin kohta lähteä kotiapäin. Sitte onki enää kaks päivää vapaisiin. Lomaankin enää kolme viikkoa!

Tältä kun alkaa tuntua, kannattaa vaihtaa työpaikkaa/alaa/päätä.

Suosittelen opiskelua, vielä aikuisenakin (tilastollisesti – henkisesti on hyvä säilyttää lapsenomaisuus).

 

Ei mulla muuta tälläerää. Haravointihommiin (siitäkin yritän repiä ilon irti).

POSSUJUNALLA KOTIIN

Olen palailemassa kaatuneen seinän alta.

Eläintenhoidon opiskelijaa ei maitojunat kuljettele, vaan palaillaan pikkuhiljaa possujunalla. Syysillat näyttää, mistä se kana kusee – ja muita uskomuksia.

Tulkaa kanavalle.

Tagged , , ,

SEINISTÄ (ja vähän muureista)

Olen niin herkkä, että ahdistun ihmisten yksioikoisuudesta. Ahdistun siitä että pelotellaan, koska pelkääjiä riittää. En jaksa yrittää käydä “keskustelua” kera ihmisten, jotka “tietävät”. Joiden mielestä olen typerys, koska en pelkää. En jaksa, koska en jaksa jankutusta. Meillä jokaisella on faktamme.

Siirryn siis makuasioihin.

SEINÄT, ah seinät.

Kohta kaksi vuotta seinien kaatelua tässä paikassa. Hyvin vähänhän niitä kaadettavia sitten loppujen lopuksi oli. Siitä harmistuneena tuli rakennettua pihalle lisää (=aita).

Miksi haluan kaataa seinää? Tässä on hassu vinoutuma, jonka joku pääkoppaa(ni) syvällisemmin ymmärtävä voi minulle kertoa. Pidän nimittäin talomme sokkeloisuudesta. Ovia on kolmekymmentä (!), siis vielä näiden poistettujen jälkeen. Jokaisesta tilasta pääsee kahteen muuhun –  juoksemaan ympyrää. Tämä onkin erittäin kätevää katin kanssa kirmaillessa (kissaa tulee leikittää vähintään vartti päivässä – jos elukan saa pidettyä hereillä niin pitkän aikaa). Samaan aikaan haluan yhtä suurta huonetta, ovetonta. Haaveilen kaupunkiasunnosta, vanhasta tehdaskiinteistöstä, jonka yläkerrassa yksi iso tila. Vessa ja suihku plussaa. Keittiön aihio riittää. Siis tuleva ja menevä vesi. Sähköpistoke. Saa olla raakaa ja alkuperäistä. Tila saa mieluusti olla jossakin muualla kuin Suomessa. Ainiin, silloin toivelistaan lisätään kattoterassi. Ihan pieni riittää. Sen kokoinen kuitenkin, että penkki. Ja yrttilaatikko. Nyt alkoi tehdä mieli tupakointihommiin. Koska siellähän sitä on kiva istuskella ja pössytellä, katsella kattojen yli, merenrantaan. Ulapalle. Vuori saa siellä mielellään näkyä. Sumuisella säällä se tietysti katoaa, palatakseen.

Siihen asti, sillä suunnitelmiakin voi olla, jos tässä vaikka selviääkin tästä Isiksen hyökkäyksestä (alkulauseiden faktaa), kaadellaan seinää, tai pystytetään, täällä. Suomen maaseudulla. Kaupungin reunamailla. Minun faktaani.

Myymälä. Ennen.

IMG_4145 IMG_4149 IMG_4142

Talon uusin osa (1962) on myymäläsiipi. Pulpettikattoinen talouskauppa toimi paikallaan kymmenisen vuotta. Kaupan toiminta lakkasi, kun tuli se päivä, että ovesta ei astunut sisään yhtään asiakasta. Näin oli kauppias sanonut, ja näin toimi. Kaupan ovet pantiin säppiin. Tämä lausahdus on kuulema ainoalaatuista kauppiaslegendaa, kertoi Keskolla työskentelevä henkilö. Ei pidetty lopullisia loppuunmyyntejä, joissa tyhjennetään hyllyt ruuveja myöten. Hyvä minulle. Löytöjä on tehty. Ilahtunein olen kuitenkin hyllyistä, jotka kiertävät myymälätilaa. Meidän tullessa taloon, myymälä toimi kylmänä varastotilana. Tilaan oli rakennettu seinä, jolla erotettiin pieni saunakammari, jota lämmitettiin megalomaanisen isolla pönttöuunilla. Tämä myymäläosasto oli yksi merkittävä puoltaja ostopäätökselle. Halusin ison työhuoneen, jossa työt voi jättää pöydälle inspiraatiota odottamaan, jossa on iso ikkuna ja jossa on tarpeeksi hylly/kaappitilaa papereille, kirjoille, käsityö- ja remonttitarvikkeille.

Tilan käyttöönotto aloitettiin asentamalla sinne ilmalämpöpumppu. Vanhat, isot myymälänikkunat saattelevat talvisin sisälle raikasta ilmastoa, joten pumppu auttaa nopeaan lämmönnostoon. Tässä tilassa oli talon toinen kaadettava seinä (aiemmin esitellyn keittiönseinän seuraaja). Sormet syyhysivät jo ensimmäisestä näytöstä lähtien. Silloinkin, kun katselimme aivan muita taloja, tavoitteena löytää vastaava, mutta kaukana muusta asutuksesta. Lottovoitto olisi ollut siinä ratkaiseva tekijä. No, tähän kun vihdoin päädyttiin, pääsi sorkkarauta töihin. Väliseinä oli huolella tehty. Siihen oli asennettu tuplaikkuna ja ovi. Kun se kaunis päivä, ja inspiraatio (piti varmaan tekstiä tuottaa) tuli, sai seinä eristeineen kyytiä.

IMG_7751 IMG_7758

Kun vihdoin näin myymälän päästä päähän, aloin suunnitella muuttoa. Että keittiö nurkkaan ja tähän koko koti. Että lopputalon voisi vuokrata (juuri tällä hetkellä on pakko tipauttaa tähän, että turvapaikanhakijoille). Istuin pitkät tovit ikkunan edessä ja katselin toiseen päähän. Tässä tilassa on hyvä henki. Edelleen. Lattia on vapautettu linoleumista, mutta on maalaamatta. Edelleen. Seinien pintakäsittely on kesken. Edelleen. Tilassa on liikaa tavaraa. Edelleen. Mutta tunnelma on kohdillaan. Joskin koko talo toimii hyvin turvapaikkana.

IMG_7760 IMG_9170

Myymälän sisäänkäynnin puoleinen piha on viehko sammaleinen, katajain ja pihtain ympäröimä hetki.

Sisäpiha ei edelleenkään ole se, mistä tässä sijainnissa riemuitsen. Siispä rakennan sinne aitaa. Tätä kylällä ihmetellään. Että miksi haluan oman pihan olevan katseilta suojassa. Minä taas en käsitä, miksi näin en tekisi. Olen ostanut talon ja pihan. Haluan olla omassa pihassa omassa rauhassa. Omassa pesässä.

Jos joku asia kiinnostaa, niin sopii toki tulla kysymään. Olen toki havainnut, että alueen tapa on olla “kiinnostumatta muiden asioista”, siispä niitä mieluiten vähän vaivihkaa utsitaan. Kylälle on tullut oudokki. Omissa oloissaan viihtyvä suvakki, joka kysyy, kun joku asia kiinnostaa.

Tagged , , , ,

EI KOSKAAN ENÄÄ JA TAAS

Kumma suhtautuminen tähän. Mikä tämä nyt on. Turinanurkka. Jostain syystä ei tätä henno roskiinkaan heittää. On vähän niinkuin päiväkirja. Tosi vähän, kun en aikoihin mitään ole saanut sanoiksi saatettua. Nyt ajattelin että poistan palstan täältä atk-väylää tukkimasta. Että tämä on niinkuin kadulle heitetty roska. Ja koska niitä tällä tienpätkällä piisaa, kohta kukaan pääse liikkeelle. Jotta käsityskykyni ympärilläni olevasta maailmasta, ja kaikkeudesta, säilyy, olen päättänyt että atk ei ole rajaton ja ääretön joku, vaan että sillä on alku, väylä ja jossakin peräseinä. Tukihenkilön, inhimillisessä ajassa, saavutettavissa oleva ala.

Ahdasmielisyydessä on se hyvä puoli, että mielen toiminta-ala on pieni. Vikoihin pääsee helposti käsiksi. Niks naks kuntoon kohta, joka yhdistelee asioita väärin, antaa ennakkoluulojen vallata alaa, päättää että joku toinen on vähempiarvoinen kuin minä. Huonompi kuin minä, koska on väärin, tapoineen, väreineen, ajatuksineen. Koska pahoinpitelee minut, minunkaltaiseni, oikean. Jos minunkaltaiseni oli mukana, oli se vähempiarvoisen syy. Pliis, niksnaks.

Onneksi me ahdasmieliset alamme olla henkilökohtaisen atk:mme loppusuoralla ja alkumetreillä kiihdyttävä kotilo on viisaisto, joka elää tasa-arvoisessa maailmassa. Kaistalla, jossa erilaisuus on rikkaus, ammennuksen laari.

Piti kirjoittaa talvikanalan rakentamisesta, ja eräästä kaadetusta seinästä.

JONAKIN PÄIVÄNÄ

Ärsyttää minä.

Minä olen muuttanut maalle. Mutta, koska ei ollut varaa juuri sellaiseen paikkaan, jollaisen olisin halunnut, eli metsään, päädyin ostamaan, kylläkin mieluisan talon, kylän keskustasta. Eikä kylän keskustassa mitään vikaa. Mukavaa kaikki tyynni, mutta kun naapurit. Eikä naapureissakaan mitään vikaa, mutta kun minä.

Minä olen aivan liian utelias.

En voi olla pihassa vilkuilematta naapurin pihaan. Siellä on koiriakin. Elukoita. Kauheasti liikettä siis. En kyttää, mutta en voi leikkiä etten huomioisi toisella tontilla olevia. Minä haluaisin tallustella omassa pihassa ja tuijotella, miten on kasvanut mäkimeirami ja että mikä perkele niissä tarharaparpereissa on ettei niiden taimet vahvistu. Ihastella ruusupapujani ja kehaista kärkeään esiin työntävää avomaankurkkua. Mutta aina hakeutuu silmät naapurin pihaan. Se kun on siinä. Näyttämö. Ja koska olen mäellä, amfiteatteri.

Ei siinäkään mitään. Aina voi laittaa aidan.

Mutta kun minä.

Minä ajattelen, että naapurit ajattelevat, että minä aitaa laittamaan, ettei tarvitsisi heitä katsella. Enkä minä sitä. Vaikka just sitä, mutta en minä sillälailla. Minä luulen että loukkaantuvat, kun heidät katseeni ulottumattomiin rajaan. Vaikka, aivan varmasti, ilahtuisivat että lakkaan töllöttämästä. Ja muka olemasta töllöttämättä. Ja saisivat aidan itsellensäkin, ihan lahjana.

Pistin miehen ilmoittamaan, että tulee, ei aita, vaan aidanne. Nelimetriset soirot ja humalaköynnöstä. Ja sitten toimeen.

Jahka kasvavat (tänään päivällä niitä töllistelin, kun naapurit olivat töissä, etteivät luule että minä heitä), pystyn niiden suojassa istuttamaan kuusia.

Jonakin päivänä alan ajatella itseäni. Mitä minä haluan. Jonakin päivänä.

Image

LENTÄVÄ MATTO

En ole erityisemmin pitänyt matoista.  Imuria olen aina inhonnut. Matot vaativat kaverikseen imurin. Koska minusta on nyt tullut mattoihminen, melkein jo rakastan tuota ulisevaa vehjettä.

Alan muistaa miksi olen elänyt matoitta. Erityisesti yksi matto aiheuttaa minulle stressiä. Jo toistamiseen yritän asettaa mustavalkoraidallisen villamaton talon keskushuoneeseen. Ruokasalissa vietetään eniten aikaa, sen läpi kuljetaan joka paikkaan. Fiksumpi olisi tajunnut että maton nimi on syystä “Stockholm”. Sen nimi ei ole “Bönde”. Maalla lattioille tulee asettaa tummasävyisiä, mielellään raidallisia mattoja, jonne pihan tuliaiset uppoavat lähes näkymättömiin.

Mutta, koska ensin oli matto ja sen kanssa sopiva talo etsittiin, lennätetään lattiankoriste jo toistamiseen ruokasalista työhuoneeseen – joka sen alkuperäinen sijoituspaikka pitikin olla. Ei pidä lähteä sooloilemaan.

ImageImageImageImageImageImageImage

(R)EIKÄ!

Elämä näyttää pyörivän perusasioiden äärellä.

Viemäri.

Olin menossa siivoamaan viemäriremontin jälkiä. Puunaamaan viinikellaria. Siis, no, kellaria. Kuulostaa vaan niin paljon paremmalta tuo viinikellari. Toisaalta kyllä siellä on juurikin sopiva lämpötila valkoviinin jäähdytykseen, eli viinikellari. On. Oikein hyvä. Viinikellariin olin siis matkalla. Matkalla nimenomaan, ja sinne jäin. Pysähdyin D-rapun kynnykselle. Taloon on siis 4 sisäänkäyntiä ja pohdin tämän kellarin D:ksi.

Seison siis D-rapun kynnyksellä. Tai oikeammin sen edessä. Ulkopuolella. Tai en seiso, vaan kontillani olen. Kynnyksen, tai kynnyksentapaisen, lastulevystä (mistäpä muustakaan) kyhätyn korokkeen edessä. Tutkin että mikä mahtaa tämän etukumarassa olevan, liian korkean rakennelman idea olla. Ideaksi mieleeni piirtyi vesieste. Kylmäeste. Este. Se jokatapauksessa. Este päästä ovesta kumauttamatta, lähes joka kerta, päätään oven yläkarmiin. Se on jo melkoinen suoritus tällä lappilaisvarrella. Oviaukko on todellakin alta 1,5 metriä. Eli jopa meikäläinen joutuu kumartelemaan tuosta kulkeissaan.

Nyt siis olin erittäin kurmartuneena ja tutkin tuota rakennelmaa. Tulin siinä nöyrtyneeksi hieman lisää, havaitakseni kynnysrakennelman kaikenkaikkiaan lahonneeksi. Sitämyöten pehmoisina olivat maata vasten lepäävät ovenkarmit. Lahoa ovenkarmia pitkin oli sitten ollut elukan helppo rouskuttaa tietä itselleen jne.

Ensin turhauduin. Sitten monotin lastulevykulmaa. Se vei mukanaan pätkän karmia. Silloin on pakko toimia. Toiminta lyö turpaan turhautumista ja toteamus että tämän kaiken ympärillä on kiveä, antaa voimia jatkaa. Tuhoamista. Hei, revitään irti kaikki nämä. Ja nuo. Ja tuo tuosta! Turhautuminen muuttuu pian innoksi ja homma vähän laajenee.

Vedinpä miehenkin mukaan. “Tuleppa kattomaan mitä mä nyt löysin”. Onneksi vedin. Jo vanhojen saranoiden tähtääminen, sopivasti vinoon,  olisi minun pinnaani repinyt.

Suunnittelin jo salaojakaivuuta, käsipelillä.

Aloin kaivaa ovenedustaa. Maata on saatava alemmas, ettei miehen heti toimeenpanemat, uudet ovenpielet, joudu maatumaan edeltäjiensä tavoin. D-rappu on alakulmassa. Maa ympärillä viettää kohti kulmaa. Viemäriverkostoon, sattuneista syistä, vasta tutustuneena ihmettelen etteivät ole tajunneet alavalle maalle viemäriä tehdä ja sitä ympärillä risteilevään verkostoon liittää. Ei tämä maa tähän juuri nyt ole ympärille noussut. Kaivan, kaivan ja tähtäilen ojan suuntaa. Suunnittelen pientä kaarisiltaa. Usean multa- ja styroksikerroksen alta löytyy lisää puuta. Lahonnutta tottakai. Yhdessä puupalasessa putkenpätkä. Täynnä multaa. Mutta putki johtaa VIEMÄRIIN.

Salaojitus seis. Reikä pistää suunnitelmat uusiksi.

Maalaisjärjin, viemäröinnin päälle, on nyt rakennettu hyvin vettä läpäisevä alue. Kynnys on alaosastaan kiveä eivätkä ovenpielet enää ole suorassa kosketuksessa maa-ainekseen.

Oi tätä oivaltamisen iloa. Nähtäväksi jää, kuinka hyvin tämä maalaisidea toimii.

kuvat:

SUKKA IRTI (tässä estämässä isojen maa-ainesten siirtymistä juuri löydettyyn viemäriputkeen),REIKÄ, OI SARANAN KAUNEUTTA, VETTÄ LÄPÄISEVÄ OVENEDUS (sekä ovenpielusten, että kynnyksen rakentaminen on vielä kesken)

Image

sImageImageImage

LYHYTELOKUVA

Pääsimme luomistyössä ihan konkretian tasolle, tässä taannoin, kun posliinipenkki oli enemmänkin puoliksi täynnä, kuin tyhjä.

Vessan tukkeuma aukesi tunnin sinnikkään yrittämisen jälkeen. Potta antoi suihkutauon, ennenkuin lakkasi ottamasta mitään vastaan. Ei, emme uineet sontakikkareissa – vaikka olisi pitänyt, niinkuin vakuutusyhtiö, korvausta toivovalle, asian laittoi.

Aamusta paikalle saapunut asiantuntija, ryömimisletkuineen ja viemärikameroineen, viettikin tontilla kokonaisen päivän. Putsasimme (minä kamera- ja letkuassistenttina), kuvasimme, putsasimme, kuvasimme. Lounastauolla asiantuntija haki putkenmutkaa ja palattuaan ehdotti että kuvaisimme vielä vastakuvan. No, aina on hyvä olla leikkausvaraa. Tai jos materiaalille jotain sattuu. Yksi harjoitus ja ensimmäinen varsinainen otto purkkiin. Niin jännää ei ole kuvauksissa ennen ollut. Tämä oli dokumentti, jossa ihmissilmältä piilossa tapahtunut määritti genren, käsikirjoituksen ja lopputuleman. Tätä elokuvaa ei leikattu.

Ja jos olisin onnistunut, olisin tipauttanut koko elokuvan tähän.

Kuvailutulkkaan (lyhennetysti, valituin paloin).

Muoviputkea, suhteellisen hyvin puhdistunutta. Hetkittäin häiriöitä kuvayhteydessä (luomassa kauhunsekaista jännitystä). Muoviputkea. Muoviputkea, kunnes riekale. Jotain roikkuu putken sivusta. Mustaa. Joku musta, käärmemäinen, kiertää putkea. TIIVISTE. Tiiviste on irronnut. Kamera ajaa ali retkottavan tiivisteen. Muoviputkea. Mutka. Muoviputkialamäki. Suhteellisen hyvin puhdistunutta putkea. Hiekkaa? Päärynä. Päärynä? Ei. Kivi? Kyllä. Kivi. Hiekkaa ja kiviä. HIEKKAA. Lisää hiekkaa. Kiven reunaa. Betoninen reunapitsi. Romahtanut betoniputki, jonka takana hiekkaseinämä. Kasa kiviä. Hiekkadyynejä. Hiekkainen seinä. Loppu. Putken loppu.

The end.

Elokuva loppuu tähän. Ja Lepolassa alkaa luova kausi. Tai ensin piikkauskausi ja sitten luova. Sitten on vähän lisää piikkauskautta ja luovaa. Luovaa kautta aamua iltaa. Ja rest on historiaa.

Jatko-osassa luonnon lannoitteet jatkavat matkaansa muovin sisässä, ainakin tontin rajalla olevaa keskuskaivoa pidemmälle. Kuvattu on. Verkkokalvolle. Kamera kaput.

Kuvailutulkkaan.

Reikä, johon useita sisääntuloja. Viemärimateriaalit jatkavat risteyskohdasta kohti keskusasemaa.

LOPPU.

Image

Tagged , , , , , ,

REPSAHDUKSIA

Uutta taloa on nyt asutettu kaksi ja puoli viikkoa. Remonttikatkaisuhoito on päättynyt totaalirepsahdukseen. En kuitenkaan vielä kaatunut vasara kädessä (lepää rauhassa PSH).

Laudoille revityt lattiat saavat hengittää, remontin keskittyessä keittiön viereiseen koppiin. Tykkään tällaisista epätiloista. Toki kopperolla on ollut varsin merkittävä tehtävä aikoinaan. Kyökin viereisestä huoneesta erotetussa nurkkauksessa sijaitsi suihku liikuntaesteiselle, varsinaisen kylpyhuoneen sijaitessa portaiden ja tiukkojen kaarteiden takana. Tykkään siis ideoida tiloille uusia käyttötarkoituksia. Yksi vaihtoehtohan olisi palauttaa tila takaisin huoneeseen, johon se kuului. Mutta sehän ei ole mitään varsinaista ideointia. Minä halusin tilalle jonkun oman funktion. Keittiö on alunalkain tuntunut jotenkin pieneltä – ja epäkäytännölliseltä.

Image

Image

IMG_4321

80-luvun tyyliin (ja tavoin) rakennettu märkätila on nyt revitty rungolle. Tilaan oli luonnollisesti asennettu lattiakaivo, lattia valettu betonista. Koska keittiössä sijaitseva, toimiva, leivinuunikompleksi ahdistuu tiskauspisteen paineessa, sain idean siirtää tiskauskeskuksen tuohon, jo viemäröityyn, tilaan. Millään en malta odottaa näkymää jossa kaunis valkea uuni hallitsee omaa alkuperäistä reviiriään.

Moisesta kopperosta (2,64 m2) lähti uskomaton määrä lastulevyä ja muovia. Seinät on otettu alas, samoin madallettu katto. Hyvin vesieristetty tämä spa oli. Alta löytyi kuivaa ja tervettä hirttä ja tukipuuta. Missään ei näy vihjettäkään vesivaurioista.  Lastulevyä vielä muutamaan seinään jäikin (tästä en ole erityisen ylpeä tai iloinen). Rahattomana remontoidessa on hetkittäin heittäydyttävä kompromissien tielle. Kunhan taloudellinen tilanne sallii, lentävät loputkin inhokkirakenteet paremman tieltä. Niitä aikoja odotellessa (paitsi ei kannata pidättää hengitystä) saa lastulevy suosimani elävän tasoitepinnoitteen (tämä, minusta erittäin viehättävä, struktuuri ei opinnäytetyölautakunnalle tainnut oikein aueta). Iso ryppy komistetaan maalipinnalla. Tiskaaja saa koppiin seurakseen joko jääkaappipakastimen tai sähköhellan (joka, siellä jossain tulevaisuudessa on kaasusellainen). 1930 ja 1950 saavat näin väliinsä tuulahduksen 2010-luvulta.

Ja jotta kaikki varmasti kääntyisi päälaelleen ja ideologiat voi pussittaa, olen tuomassa tilaan lastulevyä! Siitä lisää valmiimman tilan myötä.

Image