LEPO 1.

Ensimmäinen päivä.

Tätä on odotettu. Että pääsee siivoamaan sorkkaraudan kanssa. Ensimmäinen päivä on ainutlaatuinen, silloin on kurkattava vähän sinne sun tänne. Löytyykö tuolta lautalattia alta, mitä on tuon seinän takana, missä kunnossa mahtavat olla hirret… 80-luvun alussa tehty, ylimääräinen, suihkukoppi huokuu ajan tuoksuja. Semmoisesta on päästävä heti eroon. Vähän lattiaa pois sieltä, seinästä alas muovitapetti. Vessareissulla tulee mieleen että kurkkaanpa salin muovimaton alle. Lastulevy. Lähteekö vaivattomasti… Kun on saanut nakerrettua sorkkaraudan mentävän kolon, ei voi enää lopettaa. Kaikki tuo inhotus on saatava ulos. Silmiä kirvelee, yskittää. Ei ole mitään uudet standardit täyttävää kamaa. Eikä, tietenkään, ole hengityssuojaimia mukana. Tulinhan näin aluksi vain aistimaan. Mutta kun nyt aloitin…

Ja kun vauhtiin pääsee, ei malta oikein lopettaa. Ei edes talossa, jonka nimi on Lepola.

Pätkä seinää alas ja sitten vielä vähän sitä muovitapettia. Tuon vielä tuosta kun repäisen, niin päivä saa olla siinä. Tiukka ote muoviriekaleesta ja, huis, aivan kevyesti käsi heilahtaa. Tömäytän, kevyesti edelleen, rystyset vesiputkeen ja TSIRP. Putki äännähtää, pihahtaa päälle, psssssst. Sitten ollaankin suihkutilalle luontevassa hetkessä. Vettä suihkuaa. Lämmintä. Mutta putken mutkasta. Aikamoinen ampaisu kellariin. Pääsulku löytyy säkkipimeässä kellarissa. Osun kerralla oikeaan huoneeseen ja saan vedentulon lakkaamaan.

Soitan talon vakioputkimiehelle (kaikkea hyödyllistä infoa sain edelliseltä omistajalta, siististi kansioon lajiteltuna). “Emmä kyllä viitti lähtee”. Mitäpä sitä, pääuutiset menossa ja ulkona pakkasta 20. Kuka sitä sillon. Kääntyilköön soffalla vaan jatkossakin. Hoidin ensiavun itse ja sain toisen firman paikalle 36 tuntia tapahtuneen jälkeen. Huone on nyt riisuttu hauraista putkista ja riehuminen voi turvallisesti jatkua.

Näytin miehelleni missä pääsulku sijaitsee. Joku oppi siis jotain tästäkin kokemuksesta.

KERTA SE ON VIIMEINENKIN

…ajattelin, kun työhuonetta laatikoihin asettelin. Kirosin ja ihailin itseäni. Noin paljon tavaraa – mutta noin hienosti saatu mahtumaan moiseen koloon.

Lyyti alkoi vihdoin kirjoittaa ja valtavalle matolle saadaan pian alusta.

Torstaina lähtee suloinen maitokauppani uuden omistajan pankkilainan vakuudeksi ja itse siirryn perjantaina kiinteistön, niinikään entisen kaupan, omistajaksi. Pakkaustuskaani kevennän ajattelemalla kaatuvaa seinää, kaatuvaa toista seinää, uutta keittiösyvennystä, kasvihuonetta, kasvimaata, kuistin uutta katetetta, piippuin hattuja, ilmalämpöpumppua, lautalattiaa, lautalattiaa, maalattavaa lautalattiaa ja pariakymmentä muuta fiksauskohdetta.

Tänään keittelin lounaaksi kaurapuuroa, kun en viitsinyt lähteä ruokakauppaan. Matkaa on 150 metriä. Parin viikon päästä lähikauppani on 17 km päässä. Uskon että eväät on toisenlaiset, kun ei voi pitää markettia jääkaappina. Täytyy siis hamstrata kaurahiutaleita.

Coolisti nyt vaan käsittämättömiä tarpeita laatikkoon. Tämän jälkeen ei enää tarvitse muuttaa? No ainakaan vähään aikaan?

HYVÄKSY VINOUTTA

Kuukausi sitten kuntoni testattiin ammattilaisten toimesta. Tulos oli “erinomainen”.
Kehonkoostumuksessa on muokattavaa, mutta ei siinäkään hälyyttävää. Ennaltaehkäisevää, kuntoa ja tilaa ylläpitävää, tuki- ja liikuntaelinten päivittäistä huoltoa. Aamulla välilevyt auki, koneen ääressä hetkittäistä venytystä. Työergonomiaa ja näitä tämmöisiä.

Maanantaina tutkittiin talo, ammattilaisen toimesta. Tulos oli hyvä/tyydyttävä. Talo on minua 40 vuotta vanhempi ja ikäänsä nähden hyvässä kunnossa. Pientä kohottavaa ajan puremiin. Ennaltaehkäisevää, kuntoa ja tilaa ylläpitävää, näitä tällaisia.

Ammattilaisten ohjeilla edetään, minä ja tönö:

Harkitse tarkoin, mitkä muutokset ovat hintansa arvoisia.
Älä korjaa kunnossa olevaa, älä uusi korjattavissa olevaa.
Älä käytä ratkaisuja, joita myöhemmin on mahdoton poistaa.
Älä kokeile uutuuksilla.
Älä laiminlyö huoltotöitä.
Hyväksy vinoutta ja pientä epäkäytännöllisyyttä.
Hylkää jäljitelmät.

OY MITÄ TULI TEHTYÄ AB

Hei.

Vastaasi käveli iltapäivällä viisi, sinulle täysin tuntematonta, ihmistä. Et heitä varmaan sen kummemmin noteerannut, mutta perustaisitko heidän kanssaan firman?

No EN. Firmaa noin yleensäkään, mutta että vielä tuntemattomien ihmisten kanssa. Hei, EN. Riskaabelia hommaa, monella tavalla.

Sen sijaan ostin osakkeen pienen pienestä taloyhtiöstä. Oman kodin. Remonttikohteen.  Ja siinä seinää kaataissani jännitin että ketkä, niinikään remontin alla oleviin, naapuriasuntoihin mahtavatkaan patjansa kantaa ja kotinsa perustaa. Jännityksellä vain odotin uusia naapureita. Uusia naapureita. Lisää talkooväkeä. Kiva. Niin sitten viimeinenkin asunto myytiin ja talo oli, kahden vuoden jälkeen, täysasutettu.

Ja näin oli yhtiömme saanut viimeisenkin osakkaan. Hetkinen, mites tässä näin kävi.

En ole ryhmäytyjä. Olen sitäpaitsi etenkin itse todella huonoa ryhmäseuraa. Olen aivan liian tarkka, pilkunnussija, mitä tulee asioiden hoitamiseen. Siis varsinkin kun asioita ei hoideta pelkästään omiin tarpeisiin. Eivätpä tienneet nämäkään kuka, huomaamatta, vastaansa kadulla käveli.

Ei käy. En halua omistaa ventovieraiden kanssa. Liian riskaabelia hommaa. VAIKKA yhtiössä toki on myös potentiaalia. Mutta ei tällä päällä.

Myyn osakkeeni. Ostaja on jo ovella. Kera joulun.

Askel 2.

SEURAAVA ASKEL

Asioita on laitettava tapahtumaan. Vuosikymmenten kärvistely pakon sanelemilla poluilla on mennyttä aikaa. Lähes kolme vuotta sitten aloin toimia. No joo, vähän olosuhteiden avittamana, mutta kuitenkin. Minä toimin. Muutin, opiskelin, päätin. Päätin. Luovuin ja sain.

Seinää kaatui. Ja kohta kaatuu taas.

Ostin maton. Helvetin ison. Sille on löydettävä paikka.

PIKKU VIKOJA, HELEPPO KORJATA (lainasanat Katsastuksesta)

Hei, olen Tarja. Olen idiootti.

Kiinteistövälittäjä katsoo, hymyilee. Luulee ettet huomaa mätää hirttä. Ai huomasit, no tokaisee, että hirsihän on paksu, laho on vain pinnassa. Laho pinnassa, tai, oho, vähän syvemmällä, oli vielä vuorokautta aiemmin “idyllisen, peruskuntoisen talon vähän maalia kaipaava pinta”. “Omassa rauhassa, idyllisen puutarhan keskellä” olevan talon, tuon idyllisen, vähän maalia kaipaavan, ei ilmoituksen perusteella olisikaan joka poika arvannut olevan, oho, kunnan rivitalossa lähes kiinni. “No, kesällä, kun puissa on lehdet…” Siis noissa “idyllisen puutarhan reunapaaleissa””…rivitaloa tuskin näkyy. Eikös se ollut siinä ilmoituksessa?” Ai siinä, jonka jokaisesta kuvasta tarkkaan rajasit seudun kaikki muut talot pois. Ei. Ei se ollut. Eikä siinä, jossa kerroit, on “rauhoittavat näkymät pellolle” (…ja naapurin homehtuvaan rojukasaan, vilkasliikenteiselle tielle, avohakkuulle, romahtaneelle “idylliselle navettarakennukselle”). Eikä siinä, jonka kuvissa oli kaunis vanha lato, punainen kunnostettu aitta ja kasvihuone. “Niin, ne olivat sellaisia tunnelmakuvia. Ne eivät kuulu tämän kiinteistön kauppaan. Itseasiassa ne ovat naapurin, jonka tontti rajoittuu tähän, tämän talon kuistiin”. “Piharakennuksessa on kunnostusta kaipaava sauna”. Oho, ei se ollutkaan sauna.

Olen Tarja. Olen katsellut säännöllisesti kiinteistöilmoituksia.

ÄLÄ TULE PAHA MUISTO

Muistini pätkii. Lapsuuden ja nuoruuden osalta huomattavissa määrin. Tapahtui siellä rankkojakin, että liekö itse itseään suojellen koneistoni sumensi paikoin. Mieluusti sieltä silti ammentaisinkin.

Sen sijaan, pätkisikö joku aikuisiältäni tapahtuman tai pari. Pyyhkisi muistiin painuneet kuvat ja hetket, jotka saisivat jo painua. Mennä pois ettei tarvitsisi märehtiä kerta toisensa jälkeen.

Kuka päättää mikä mieleen jää? Minä itsekö? Miten tapahtumaketjua voi muuttaa? Voiko muistiin vaikuttaa – aineitta?

KAIKKI, PAITSI KÄSITYÖ, ON TURHAA

TÄMÄ TÄSSÄKÖ, NYT?

Olen sijoittanut piponi Tampereelle noin puolitoista vuotta sitten. Tämä on nyt siis kotini? Jokainen asuttamani kolkka on tuntunut väliaikaiselta. Niin tämäkin.

Henkinen kotini lienee saaressa, ankarahkossa ilmastossa. Jossain missä on fyysistä haastetta. Henkistä haastetta on jo.

Muuttoni oli käännekohta sikäli, että se mahdollisti muutakin tervetullutta. Mutta ei tunnu valmiilta. Pitäisikö? Ja jos, niin mitä sitten kun on valmista? Siinäkö sitä sitten vedetään välly niskaan, huokastaan ja seesteinen hymy naamalla tuijotetaan, sitä valmiutta?

Tähän tekstiin ryhtyessäni ajattelin että olen kriisiytynyt; syrjäytynyt, työtön, vätys. Että pyrkimykseni uusille urille ei enää tässä iässä tapahdu; vanha. Että tässä on minun elämäni peräseinä; loppu. Että kaikilla muilla on valmista, minä vaan kellun, ylikasvanut teini.

Olisiko se kuitenkin niin että matka on hyvä, ei päämäärä? Ellei sitten osu sille ankaralle saarelle.

Tänään on auton katsastus.

JA MIHIN SUUNTAAN

Olenko muuttunut?  Muuttuuko ihminen?

Toista ei voi muuttaa, jaa jaa jaa. Ikävä kyllä. On parikin henkilöä, joita voisin vähän tuunata. Muuton myötä tulin muokanneeksi omaa elämääni suuntaan, jota olin vuosikaudet tutkaillut. Lasin takaa katsellut. Suunnitellut. Välillä epätoivoisesti, välillä epäuskoisesti, välillä vaan ei.  Uskoa todelliseen repäisyyn ei kuitenkaan ollut. Noudatin minulle totuudeksi käynyttä ei kuulu minulle -linjaa. Törppölinjaa. Mutta minulle todellista. Kunnes. Asiat loksahtivat paikoilleen. Tapahtui mies ja vuokraemäntä. Toinen tuli ja toinen jätti. Tapahtumia seurasi, yksi toisensa peesissä. Tulin toteuttaneeksi sarjan suunnitteluasteella hakkaavasti kelluneita asioita. Ja silti kaikki tapahtui kuin varkain. Vähän taisin itse jäädä jalkoihin. En ole ehtinyt kokonaan mukaan.

Mutta minä olen muuttunut. Se ei kaikkia miellytä. Ei tarvitsekaan. Se on osa muutosta. Ennen tuppasi olemaan muiden miellyttyvyys turhan usein etusijalla. Lisää tulee. Kadotkoon ken tahtoo.