Category Archives: SEINÄT

Je suis viitasammakko

Meitä on tasaisen epätasainen kolmikko, joka jo yhdeksättä vuotta suuntasi asuntomessuille. Messut ovat rituaali, hyvä tekosyy kotimaanmatkailla, syödä hyvin ja lipitellä viiniä yötä myöten, messukohteita kummastellen. Sen verran messujen aihe meitä läheltä liippaa, että yhden ammattia ja kahden harrastuneisuutta – toisella uuden rakentamisen ja sisustamisen ja toisella vanhan muokkaamisen tiimoilta.

Messuillat on monin vuosin päättyneet hämmästelyyn talojen koosta, materiaali-, pintakäsittely-, huonejärjestys-, ymv.valinnoista. Mieleen ovat lähtemättömästi painuneet punaisin maaliroiskein sisustettu (alibi)talo, nuoren miehen ensiasunnoksi rakennettu, kaksikerroksinen, omakotitalo biljardisaleineen ja baareineen, ameriikkalaisuutta ihannoiva akuankkatalo, talo, jossa oli ikkunaseinäinen vessa yläkertaan johtavissa rapuissa ja talo, josta ei näkynyt vieressä olevalle järvelle. Ei mitään muistikuvaa, missä kaupungissa mikäkin, mutta pääsääntöisesti mieleen ovat painuneet ns. kummalliset ratkaisut, jotka ei ihan tipahtaneet omaan makuun ja käsitykseen kauniista, kekseliäästä tai järkevästä ratkaisusta.

Yksi asia on yhdistänyt kaikkia tähän asti vierailemiani messuja. Talot ovat pääsääntöisesti olleet valtavan kokoisia. Turnauskestävyys alkaa pettää jo alueen puolivälissä, taas yhden 350 neliöisen kerroksiin kiivetessä ja sormenjälkensä lasikaiteeseen painaessa. Jos ei väliin olisi osunut näitä alibiratkaisuja, voisi olla varma, että murmeli tässä kiipeää samaan taloon aina vaan.

Olen ollut kuin kerjäläinen luksuskaupassa. Oma käsitys nuoren miehen ensiasunnosta on vuokrayksiö hieman kauempana kantakaupungista, jossa äidiltä saatu pyykkiteline toimii vaatekaappina. Elän siinä ajatuksessa, että rossipohja on paras ratkaisu ja että ilman kuuluu vaihtua painovoimaisesti. Pääosin astun messuilla harhaiseen kuvaan maisemasta, jossa ökytalo kavereineen on tipautettu kaupungin laidalle. Mikään ei tunnu koskettavan minua, kuuluvan minun maailmaani. Eikä kyse ole pelkästään rahasta. Sitäkin toki aina mietin, että jos minulla olisi laittaa taloprojektiin puoli miljoonaa, en todellakaan rakentaisi taloani asuntomessualueelle, kiinni naapurin öykkäävään. Mutta kaikki eivät halua asua kaukana muista ihmisistä, vuolla kiehisiä pihan perällä.

Joka vuosi etsin jotain, mikä ilahduttaisi juuri minua asujana, rakentajana, sisutajana. Järkeviä ratkaisuja, kekseliäitä oivalluksia. Joka vuosi odotan näkeväni kierrätettyä, enkä pelkästään sisustuksessa, vaan taloissa. Jotain on minulta mennyt ohi, jos tällaista on ollut. Grand Design -messuja odotellessa. Tai ehkä minun tapuksessani Modest Design. Vanhasta toimivaa.

Viime vuonna jo seurueelleni tokaisin, että eiköhän nämä ole nähty. Miksi hypätä vuosi toisensa jälkeen siihen samaan taloon ja repiä ilo irti huonosti tehdyistä viimeistelyistä, irvistelevistä listoista ja rumista porealtaista. Huvittua siitä, miten keittiö ei meinaa toisesta erottua, koska kaikilla samat kaapit, samat värit ja samat laatat ynnä tapetit, koska trendi. Itseasissa 2/3 seurueesta oli tätä mieltä, mutta porukan sinnikkoa ei saatu mukaan. Hän ykskantaan totesi, että ensi vuonna mennään Mikkeliin. Hyvää lupaili ainoastaan Mikkelin standilla luvattu vähäisempi talomäärä.

Mikkeliin siis mentiin. Kohteita oli todellakin vähemmän, huraa! Pääosa kohteista oli yksikerroksisia, Huraa! Kohteiden keskikoko pyöri hieman yli sadassa neliössä, HURAA! 58 neliöisen pihaan teki jo mieli tehdä leiri ja asettua kohtuullisuutta palvomaan. Mikkeli palautti uskon messukestävyyteen. Alueelta löytyi hulevesiputous, pääosa pihoista oli katettu kuntalla. Minun silmääni miellyttivät mustat talot, jotka kauniisti istahtavat metsäluontoon vierssä harmaantuvan lehtikuusipintaisen kanssa. Wave (“aaltoa” ei ilmeisesti ymmärrettävistä syistä saa käyttää) riemastutti katsetta ohjailevalla arkkitehtuurillaan (ja sekin “vain” 174 m2 asuinpinta-alaltaan). Sisustus oli pääosin samaa jatkumoa talosta toiseen, mutta jonkinlainen flow pysyi päällä, kun ei tarvinnut jonottaa portaisiinpääsyä

Kuitenkin parasta kaikessa, vaikka alueelle oli vielä joitakin tontteja kaavoitettukin, oli se, että alue tuntui hengittävän. Talot olivat ryppäinä, joiden välissä sai happea. Kunttapihat toivat metsäistä tunnelmaa, ja mikä parasta, viitasammakolle oli rauhoitettu alue rantakaislikosta. Me olemme tulleet luontoon, eläinten alueelle, eikä toisinpäin. Kumarrus sille, että eläintä kaiken rakennushuuman keskellä kunnioitetaan. 

JONAKIN PÄIVÄNÄ

Ärsyttää minä.

Minä olen muuttanut maalle. Mutta, koska ei ollut varaa juuri sellaiseen paikkaan, jollaisen olisin halunnut, eli metsään, päädyin ostamaan, kylläkin mieluisan talon, kylän keskustasta. Eikä kylän keskustassa mitään vikaa. Mukavaa kaikki tyynni, mutta kun naapurit. Eikä naapureissakaan mitään vikaa, mutta kun minä.

Minä olen aivan liian utelias.

En voi olla pihassa vilkuilematta naapurin pihaan. Siellä on koiriakin. Elukoita. Kauheasti liikettä siis. En kyttää, mutta en voi leikkiä etten huomioisi toisella tontilla olevia. Minä haluaisin tallustella omassa pihassa ja tuijotella, miten on kasvanut mäkimeirami ja että mikä perkele niissä tarharaparpereissa on ettei niiden taimet vahvistu. Ihastella ruusupapujani ja kehaista kärkeään esiin työntävää avomaankurkkua. Mutta aina hakeutuu silmät naapurin pihaan. Se kun on siinä. Näyttämö. Ja koska olen mäellä, amfiteatteri.

Ei siinäkään mitään. Aina voi laittaa aidan.

Mutta kun minä.

Minä ajattelen, että naapurit ajattelevat, että minä aitaa laittamaan, ettei tarvitsisi heitä katsella. Enkä minä sitä. Vaikka just sitä, mutta en minä sillälailla. Minä luulen että loukkaantuvat, kun heidät katseeni ulottumattomiin rajaan. Vaikka, aivan varmasti, ilahtuisivat että lakkaan töllöttämästä. Ja muka olemasta töllöttämättä. Ja saisivat aidan itsellensäkin, ihan lahjana.

Pistin miehen ilmoittamaan, että tulee, ei aita, vaan aidanne. Nelimetriset soirot ja humalaköynnöstä. Ja sitten toimeen.

Jahka kasvavat (tänään päivällä niitä töllistelin, kun naapurit olivat töissä, etteivät luule että minä heitä), pystyn niiden suojassa istuttamaan kuusia.

Jonakin päivänä alan ajatella itseäni. Mitä minä haluan. Jonakin päivänä.

Image

(R)EIKÄ!

Elämä näyttää pyörivän perusasioiden äärellä.

Viemäri.

Olin menossa siivoamaan viemäriremontin jälkiä. Puunaamaan viinikellaria. Siis, no, kellaria. Kuulostaa vaan niin paljon paremmalta tuo viinikellari. Toisaalta kyllä siellä on juurikin sopiva lämpötila valkoviinin jäähdytykseen, eli viinikellari. On. Oikein hyvä. Viinikellariin olin siis matkalla. Matkalla nimenomaan, ja sinne jäin. Pysähdyin D-rapun kynnykselle. Taloon on siis 4 sisäänkäyntiä ja pohdin tämän kellarin D:ksi.

Seison siis D-rapun kynnyksellä. Tai oikeammin sen edessä. Ulkopuolella. Tai en seiso, vaan kontillani olen. Kynnyksen, tai kynnyksentapaisen, lastulevystä (mistäpä muustakaan) kyhätyn korokkeen edessä. Tutkin että mikä mahtaa tämän etukumarassa olevan, liian korkean rakennelman idea olla. Ideaksi mieleeni piirtyi vesieste. Kylmäeste. Este. Se jokatapauksessa. Este päästä ovesta kumauttamatta, lähes joka kerta, päätään oven yläkarmiin. Se on jo melkoinen suoritus tällä lappilaisvarrella. Oviaukko on todellakin alta 1,5 metriä. Eli jopa meikäläinen joutuu kumartelemaan tuosta kulkeissaan.

Nyt siis olin erittäin kurmartuneena ja tutkin tuota rakennelmaa. Tulin siinä nöyrtyneeksi hieman lisää, havaitakseni kynnysrakennelman kaikenkaikkiaan lahonneeksi. Sitämyöten pehmoisina olivat maata vasten lepäävät ovenkarmit. Lahoa ovenkarmia pitkin oli sitten ollut elukan helppo rouskuttaa tietä itselleen jne.

Ensin turhauduin. Sitten monotin lastulevykulmaa. Se vei mukanaan pätkän karmia. Silloin on pakko toimia. Toiminta lyö turpaan turhautumista ja toteamus että tämän kaiken ympärillä on kiveä, antaa voimia jatkaa. Tuhoamista. Hei, revitään irti kaikki nämä. Ja nuo. Ja tuo tuosta! Turhautuminen muuttuu pian innoksi ja homma vähän laajenee.

Vedinpä miehenkin mukaan. “Tuleppa kattomaan mitä mä nyt löysin”. Onneksi vedin. Jo vanhojen saranoiden tähtääminen, sopivasti vinoon,  olisi minun pinnaani repinyt.

Suunnittelin jo salaojakaivuuta, käsipelillä.

Aloin kaivaa ovenedustaa. Maata on saatava alemmas, ettei miehen heti toimeenpanemat, uudet ovenpielet, joudu maatumaan edeltäjiensä tavoin. D-rappu on alakulmassa. Maa ympärillä viettää kohti kulmaa. Viemäriverkostoon, sattuneista syistä, vasta tutustuneena ihmettelen etteivät ole tajunneet alavalle maalle viemäriä tehdä ja sitä ympärillä risteilevään verkostoon liittää. Ei tämä maa tähän juuri nyt ole ympärille noussut. Kaivan, kaivan ja tähtäilen ojan suuntaa. Suunnittelen pientä kaarisiltaa. Usean multa- ja styroksikerroksen alta löytyy lisää puuta. Lahonnutta tottakai. Yhdessä puupalasessa putkenpätkä. Täynnä multaa. Mutta putki johtaa VIEMÄRIIN.

Salaojitus seis. Reikä pistää suunnitelmat uusiksi.

Maalaisjärjin, viemäröinnin päälle, on nyt rakennettu hyvin vettä läpäisevä alue. Kynnys on alaosastaan kiveä eivätkä ovenpielet enää ole suorassa kosketuksessa maa-ainekseen.

Oi tätä oivaltamisen iloa. Nähtäväksi jää, kuinka hyvin tämä maalaisidea toimii.

kuvat:

SUKKA IRTI (tässä estämässä isojen maa-ainesten siirtymistä juuri löydettyyn viemäriputkeen),REIKÄ, OI SARANAN KAUNEUTTA, VETTÄ LÄPÄISEVÄ OVENEDUS (sekä ovenpielusten, että kynnyksen rakentaminen on vielä kesken)

Image

sImageImageImage

REPSAHDUKSIA

Uutta taloa on nyt asutettu kaksi ja puoli viikkoa. Remonttikatkaisuhoito on päättynyt totaalirepsahdukseen. En kuitenkaan vielä kaatunut vasara kädessä (lepää rauhassa PSH).

Laudoille revityt lattiat saavat hengittää, remontin keskittyessä keittiön viereiseen koppiin. Tykkään tällaisista epätiloista. Toki kopperolla on ollut varsin merkittävä tehtävä aikoinaan. Kyökin viereisestä huoneesta erotetussa nurkkauksessa sijaitsi suihku liikuntaesteiselle, varsinaisen kylpyhuoneen sijaitessa portaiden ja tiukkojen kaarteiden takana. Tykkään siis ideoida tiloille uusia käyttötarkoituksia. Yksi vaihtoehtohan olisi palauttaa tila takaisin huoneeseen, johon se kuului. Mutta sehän ei ole mitään varsinaista ideointia. Minä halusin tilalle jonkun oman funktion. Keittiö on alunalkain tuntunut jotenkin pieneltä – ja epäkäytännölliseltä.

Image

Image

IMG_4321

80-luvun tyyliin (ja tavoin) rakennettu märkätila on nyt revitty rungolle. Tilaan oli luonnollisesti asennettu lattiakaivo, lattia valettu betonista. Koska keittiössä sijaitseva, toimiva, leivinuunikompleksi ahdistuu tiskauspisteen paineessa, sain idean siirtää tiskauskeskuksen tuohon, jo viemäröityyn, tilaan. Millään en malta odottaa näkymää jossa kaunis valkea uuni hallitsee omaa alkuperäistä reviiriään.

Moisesta kopperosta (2,64 m2) lähti uskomaton määrä lastulevyä ja muovia. Seinät on otettu alas, samoin madallettu katto. Hyvin vesieristetty tämä spa oli. Alta löytyi kuivaa ja tervettä hirttä ja tukipuuta. Missään ei näy vihjettäkään vesivaurioista.  Lastulevyä vielä muutamaan seinään jäikin (tästä en ole erityisen ylpeä tai iloinen). Rahattomana remontoidessa on hetkittäin heittäydyttävä kompromissien tielle. Kunhan taloudellinen tilanne sallii, lentävät loputkin inhokkirakenteet paremman tieltä. Niitä aikoja odotellessa (paitsi ei kannata pidättää hengitystä) saa lastulevy suosimani elävän tasoitepinnoitteen (tämä, minusta erittäin viehättävä, struktuuri ei opinnäytetyölautakunnalle tainnut oikein aueta). Iso ryppy komistetaan maalipinnalla. Tiskaaja saa koppiin seurakseen joko jääkaappipakastimen tai sähköhellan (joka, siellä jossain tulevaisuudessa on kaasusellainen). 1930 ja 1950 saavat näin väliinsä tuulahduksen 2010-luvulta.

Ja jotta kaikki varmasti kääntyisi päälaelleen ja ideologiat voi pussittaa, olen tuomassa tilaan lastulevyä! Siitä lisää valmiimman tilan myötä.

Image

PAKKOLEPO

Sormet ovat saaneet tuta siivouksen, pakkaamisen – ja remontoimisen. Kuivuneet sormenpäät halkeilevat ja kipuilevat. Lopullinen sorminiitti tuli ideasta työntää käsi summamutikassa toilettitarvikkeita täynnä olevaan laatikkoon. Partahöylä siellä nyt ainakin oli.

Yö meni suloisesti kaksi sormea hohtavan valkoisissa siteissä. Aamulla pistin uuniin tulet.

Loppusiivous meinasi käydä siis haasteelliseksi, kunnes keksin. Hanskat. Sellaiset suojahanskat, joita voisi käyttää siivotessa. Pakatessakin. Hanskoihin sujautin bebanthenia ja sormet saivat koko viisituntisen manikyyria. Kohta ollaan taas remontti-iskussa ja hanskat voi unohtaa. Joku rutiini täytyy tässäkin hommassa olla.

Tällä välin on keittiön lautalattia nähnyt päivänvalon. Myymälän puolikin on yhdestä nurkasta varmistettu. Lautaa löytyy. Jalkain alla asiat siis toivotulla alulla. Nyt odottelen kylällä asustavaa rakennusmiestä saapuvaksi. Hän saa antaa arvionsa kylpyhuoneen vedeneristyskuluista. Vaikka tuokin itseltä sujuisi, päätin hieman sormiani armahtaa (ja mennä toisaalle kaatamaan seinää).

Vaikka verentulo on tukahdutettu, hikeä ja kyyneleitä riittää. Tavarapaljous. Laatikkohelvetti on jo purettu ja nyt tavarat seilaavat huoneesta ja hyllystä toiseen. Kunhan loppuosaankin taloa saadaan lämmintä, niin jotenkin, jälleen, tämä kaikki turhuus katoaa kaappeihin seuraavaa muuttoa odottamaan.

Eipä mennä asioiden edelle.

ImageImage

LEPO 1.

Ensimmäinen päivä.

Tätä on odotettu. Että pääsee siivoamaan sorkkaraudan kanssa. Ensimmäinen päivä on ainutlaatuinen, silloin on kurkattava vähän sinne sun tänne. Löytyykö tuolta lautalattia alta, mitä on tuon seinän takana, missä kunnossa mahtavat olla hirret… 80-luvun alussa tehty, ylimääräinen, suihkukoppi huokuu ajan tuoksuja. Semmoisesta on päästävä heti eroon. Vähän lattiaa pois sieltä, seinästä alas muovitapetti. Vessareissulla tulee mieleen että kurkkaanpa salin muovimaton alle. Lastulevy. Lähteekö vaivattomasti… Kun on saanut nakerrettua sorkkaraudan mentävän kolon, ei voi enää lopettaa. Kaikki tuo inhotus on saatava ulos. Silmiä kirvelee, yskittää. Ei ole mitään uudet standardit täyttävää kamaa. Eikä, tietenkään, ole hengityssuojaimia mukana. Tulinhan näin aluksi vain aistimaan. Mutta kun nyt aloitin…

Ja kun vauhtiin pääsee, ei malta oikein lopettaa. Ei edes talossa, jonka nimi on Lepola.

Pätkä seinää alas ja sitten vielä vähän sitä muovitapettia. Tuon vielä tuosta kun repäisen, niin päivä saa olla siinä. Tiukka ote muoviriekaleesta ja, huis, aivan kevyesti käsi heilahtaa. Tömäytän, kevyesti edelleen, rystyset vesiputkeen ja TSIRP. Putki äännähtää, pihahtaa päälle, psssssst. Sitten ollaankin suihkutilalle luontevassa hetkessä. Vettä suihkuaa. Lämmintä. Mutta putken mutkasta. Aikamoinen ampaisu kellariin. Pääsulku löytyy säkkipimeässä kellarissa. Osun kerralla oikeaan huoneeseen ja saan vedentulon lakkaamaan.

Soitan talon vakioputkimiehelle (kaikkea hyödyllistä infoa sain edelliseltä omistajalta, siististi kansioon lajiteltuna). “Emmä kyllä viitti lähtee”. Mitäpä sitä, pääuutiset menossa ja ulkona pakkasta 20. Kuka sitä sillon. Kääntyilköön soffalla vaan jatkossakin. Hoidin ensiavun itse ja sain toisen firman paikalle 36 tuntia tapahtuneen jälkeen. Huone on nyt riisuttu hauraista putkista ja riehuminen voi turvallisesti jatkua.

Näytin miehelleni missä pääsulku sijaitsee. Joku oppi siis jotain tästäkin kokemuksesta.

IMG_6126 IMG_6123

Tagged

KERTA SE ON VIIMEINENKIN

…ajattelin, kun työhuonetta laatikoihin asettelin. Kirosin ja ihailin itseäni. Noin paljon tavaraa – mutta noin hienosti saatu mahtumaan moiseen koloon.

Lyyti alkoi vihdoin kirjoittaa ja valtavalle matolle saadaan pian alusta.

Torstaina lähtee suloinen maitokauppani uuden omistajan pankkilainan vakuudeksi ja itse siirryn perjantaina kiinteistön, niinikään entisen kaupan, omistajaksi. Pakkaustuskaani kevennän ajattelemalla kaatuvaa seinää, kaatuvaa toista seinää, uutta keittiösyvennystä, kasvihuonetta, kasvimaata, kuistin uutta katetetta, piippuin hattuja, ilmalämpöpumppua, lautalattiaa, lautalattiaa, maalattavaa lautalattiaa ja pariakymmentä muuta fiksauskohdetta.

Tänään keittelin lounaaksi kaurapuuroa, kun en viitsinyt lähteä ruokakauppaan. Matkaa on 150 metriä. Parin viikon päästä lähikauppani on 17 km päässä. Uskon että eväät on toisenlaiset, kun ei voi pitää markettia jääkaappina. Täytyy siis hamstrata kaurahiutaleita.

Coolisti nyt vaan käsittämättömiä tarpeita laatikkoon. Tämän jälkeen ei enää tarvitse muuttaa? No ainakaan vähään aikaan?

HYVÄKSY VINOUTTA

Kuukausi sitten kuntoni testattiin ammattilaisten toimesta. Tulos oli “erinomainen”.
Kehonkoostumuksessa on muokattavaa, mutta ei siinäkään hälyyttävää. Ennaltaehkäisevää, kuntoa ja tilaa ylläpitävää, tuki- ja liikuntaelinten päivittäistä huoltoa. Aamulla välilevyt auki, koneen ääressä hetkittäistä venytystä. Työergonomiaa ja näitä tämmöisiä.

Maanantaina tutkittiin talo, ammattilaisen toimesta. Tulos oli hyvä/tyydyttävä. Talo on minua 40 vuotta vanhempi ja ikäänsä nähden hyvässä kunnossa. Pientä kohottavaa ajan puremiin. Ennaltaehkäisevää, kuntoa ja tilaa ylläpitävää, näitä tällaisia.

Ammattilaisten ohjeilla edetään, minä ja tönö:

Harkitse tarkoin, mitkä muutokset ovat hintansa arvoisia.
Älä korjaa kunnossa olevaa, älä uusi korjattavissa olevaa.
Älä käytä ratkaisuja, joita myöhemmin on mahdoton poistaa.
Älä kokeile uutuuksilla.
Älä laiminlyö huoltotöitä.
Hyväksy vinoutta ja pientä epäkäytännöllisyyttä.
Hylkää jäljitelmät.

OY MITÄ TULI TEHTYÄ AB

Hei.

Vastaasi käveli iltapäivällä viisi, sinulle täysin tuntematonta, ihmistä. Et heitä varmaan sen kummemmin noteerannut, mutta perustaisitko heidän kanssaan firman?

No EN. Firmaa noin yleensäkään, mutta että vielä tuntemattomien ihmisten kanssa. Hei, EN. Riskaabelia hommaa, monella tavalla.

Sen sijaan ostin osakkeen pienen pienestä taloyhtiöstä. Oman kodin. Remonttikohteen.  Ja siinä seinää kaataissani jännitin että ketkä, niinikään remontin alla oleviin, naapuriasuntoihin mahtavatkaan patjansa kantaa ja kotinsa perustaa. Jännityksellä vain odotin uusia naapureita. Uusia naapureita. Lisää talkooväkeä. Kiva. Niin sitten viimeinenkin asunto myytiin ja talo oli, kahden vuoden jälkeen, täysasutettu.

Ja näin oli yhtiömme saanut viimeisenkin osakkaan. Hetkinen, mites tässä näin kävi.

En ole ryhmäytyjä. Olen sitäpaitsi etenkin itse todella huonoa ryhmäseuraa. Olen aivan liian tarkka, pilkunnussija, mitä tulee asioiden hoitamiseen. Siis varsinkin kun asioita ei hoideta pelkästään omiin tarpeisiin. Eivätpä tienneet nämäkään kuka, huomaamatta, vastaansa kadulla käveli.

Ei käy. En halua omistaa ventovieraiden kanssa. Liian riskaabelia hommaa. VAIKKA yhtiössä toki on myös potentiaalia. Mutta ei tällä päällä.

Myyn osakkeeni. Ostaja on jo ovella. Kera joulun.

Askel 2.

Tagged ,

SEURAAVA ASKEL

Asioita on laitettava tapahtumaan. Vuosikymmenten kärvistely pakon sanelemilla poluilla on mennyttä aikaa. Lähes kolme vuotta sitten aloin toimia. No joo, vähän olosuhteiden avittamana, mutta kuitenkin. Minä toimin. Muutin, opiskelin, päätin. Päätin. Luovuin ja sain.

Seinää kaatui. Ja kohta kaatuu taas.

Ostin maton. Helvetin ison. Sille on löydettävä paikka.

Tagged , , , ,