Category Archives: TAVAT

Liikaa energiaa – epätoivoiset urheilusuoritukseni

Varhaisteininä kävin uimassa, oikein uimaseuran treeneissä. Homma alkoi tökkiä, kun ruvettiin kisaamista ehdottelemaan. En kyennyt. En ollut tarpeeksi hyvä. Alkoi ahdistaa ajatus kilpailemisesta. Ehkä olin/olen huono häviäjä – tai, kuten tunnelman itselleni, näin jälkikäteen, järkeistän; en tajua miksi kisata, jos ei aio voittaa. Ja ei voi aikoa voittaa, jos tietää, ettei siihen ole mahdollisuuksia. Tästä väännettiin ja niin päätin lopettaa koko pulikoinnin. Lopettamiseen saattoi olla osasyynä teiniyden keski-iän lähestyminen ja ei-urheilullisempien menojen veto. Punk, pilluralli, rööki ja linnaviini. Niissä oli aina voittajajoukkueessa.

Olen kuitenkin liialla energialla ladattu ihminen. Persjalkaiseen olemukseeni on pakattu parimetrisen metsätyömiehen käyttövoima. Minun on pakko tehdä jotain fyysistä, että pystyn asettumaan paikallaanoloa vaativiin hommiin. Olen siis sisäisen pakon ajamana yrittänyt useampaan otteeseen.

Nuorena halusin, paitsi sisustusarkkitehdiksi, myös tanssijaksi. Jazztanssitunneilla tuli selkäongelmia, eikä sitä nyt sillälailla Kemistä niin vaan miksikään tanssijaksi olisi ruvettukaan, noin niinku ammattimielessä.

Liikkumiseen tuli pitkä tauko opiskelija- ja muun elämän tiimellyksessä. Muuhun elämään kuului autoilu Turkissa. Se loppukesäinen päivä ei päättynyt onnellisesti. Pää edellä kohdattu vuoristotie iski muistonsa, paitsi päähän, myös lonkkiin, lapaluihin ja erityisesti vasemman käden kyynärpäähän. Reissun rähjääntymisiä korjattiin leikaten ja jumpaten usean vuoden ajan. Siinä oli hyvä syy olla pakosta urheilematta.

Helsinkiin asetuttuani löysin nyrkkeilyn. Se olikin oiva tapa purkaa patoutumia ja saada kunnolla hiki pintaan, hyvässä valmennuksessa. Käden vajavainen liikerata esti punnertamisen ja etukäden suoran, joka siis jää himpun vajaaksi. Ottihan tuo asvaltin ryystämään päähän, mutta sinnillä. Niin vain tämä vuosia jatkunut mätkintäkin sitten katkesi, kyynärpään leikkaukseen. Leikkauksen jälkeen nyrkkeilykielto ja kun sitten taas oli lupa lyödä, ei paras valmentajamme enää pyörinytkään hoodeilla. Taukoahan se tiesi. Tosin työkiireetkin alkoivat olla sitä luokkaa, että ehti vain aamuyöstä lyödä päätä tyynyyn.

Jossakin kevyemmässä työvaiheessa taas huomasin energiaa pakkautuvan. Kekkasin juoksemisen. Aloin opetella. Ohjeiden mukaan pidin hidasta tahtia ja kävelin välillä reippain askelin. Kerran sitten lenkillä tipahdin. Etujalkoihin sattui niin, että itku pääsi. Siinä sitten kevythölkkääjä nyyhkytti Kaivopuiston rannassa ja totesi, ettei osaa juosta(kaan). Puolisen vuotta myöhemmin todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta, joka oli jo niin kovassa vauhdissa, että toinen jalka tönkkääntyi alle. Raaja oli pahasti ödeemainen. Peukalo upposi sääriluun päällä olevaan nestepussiin niin, ettei sitä meinannut enää löytyä. Kilpirauhaslääkityksen oikean annostuksen löytymiseen on mennyt vuosia.

Sinä aikana pyöräilin paljon. Suhasin kaikki Helsingin rannat ja metsäpolut. Moneen kertaan. Pyörällä pääsee nopeasti ja pitkälle. Matkan päällä unohtuu se, että potee yksinäisyyttä, kilpirauhasvaivojen sivuoireita, lapsettomuutta ja mitä näitä keski-ikää lähestyvän naisen vaivoja nyt onkaan. Sitten pettivät polvet.

Polvien tila pahenee vuosi vuodelta. Yhtäkään lääkäriä ei ole kiinnostanut tutkia, onko niissä jotain rakenteellista vikaa – tai saatuja vaurioita. Käsketään venyttää suutarin- vai räätälinköseonlihasta. Yliliikkuvat nivelet omistavana voin sanoa, että on haasteellista. Vuosi sitten ostin hiilikuitupyörän, ettei ainakaan ole raskas polkea, mutta joka toisella reissulla, 10 km kohdalla pamahtaa. Kuin tulikeppi iskettäisiin polven läpi. Ja se ei palaudu ennenkuin saattelee kaviot maan pintaan.

Vuoden sisällä sisuskaluja on kirurgisesti poistettu, useampaan otteeseen, joten liikuntakieltoa on tullut. Helpostihan kieltoa tuli pitkitettyä työkeikkojen sattuessa sopivasti kiellon perään. Talven varalle kerätty vararasva alkoi kaataa nuokkumisen puolelle, kunnes sain puolitoista kuukautta sitten tungettua itseni, vararasvoineni, trikoisiin ja vyöryttyä lenkkipolulle. Nyt on ihme tilanne. Ei satu polveen, ei etujalkaan. Olen ylittänyt epätoivon kynnyksen, joka olisi ollut helppo varauloskäytävä ensimmäisen päivän nololla, vähän yli kilometrin, lenkillä. Tänä päivänä menee heittämällä jo 9 km, ja silti tuntuu, että jäi vähän lyhyeksi. Hölkän päätteeksi palkitsen itseni parin tunnin pihatöillä.

Olen sinut vajavaisten liikeratojeni kanssa. Toinen käsi ei oikene, joten käden normaali kävelyheilahdus jää tyngäksi. Liikeradan vajavaisuus on vaikuttanut aikuisiän uintisuorituksiin sekä pyöräilyasentoon. Uidessa vedot eivät mene loppuun asti, joten keho keinahtaa aina toisella puolen syvemmälle. Kävely on nykivää, mutta juostessa käsiä pidetään kyynärpäästä koukistettuna, joten koko keho tulee tasapainoisesti käyttöön. (Juostessa=hölkätessä.) Näillä mennään, kohti uusia pettymyksiä. Mutta energiaa kuluu, se on pääasia.

Tämä ylipaineeni ei sijaitse korvien välissä, vaan tunnen sen fyysisenä pakkona liikkua, lapioida, nostella, työntää, heittää. Tehdä jotain kehollista. Ihmettelen, miten olen selvinnyt vuosikaudet keskusta-asunnossani, lähestulkoon ainoana liikuntamuotona siirtymiset baarista toiseen. Tänään metsässä ihmettelin, miten en joka päivä kuole jonkin kehon osan totaalisesti pettäessä. Miten aivojen 600 km (!) mittainen verisuonisto ei petä tämän tästä ja sydän pysähdy.

Liikunta tuo lisäenergiaa funtsimisalueille, huomaan. Se voi olla hyväkin.

img_2375

LIIAN KIVAA

Itku pitkästä ilosta ja muuta mukavaa hokemaa. Töissä ei pidä viihtyä. Työkaverit on perseestä. Kaikki muut tekee kaiken väärin (itte pittää kaikki tehä). Jahhah, se onkin kahvitauon/ruokatunnin/kahvitauon paikka, ja eipä mitä, sitähän pitääkin kohta lähteä kotiapäin. Sitte onki enää kaks päivää vapaisiin. Lomaankin enää kolme viikkoa!

Tältä kun alkaa tuntua, kannattaa vaihtaa työpaikkaa/alaa/päätä.

Suosittelen opiskelua, vielä aikuisenakin (tilastollisesti – henkisesti on hyvä säilyttää lapsenomaisuus).

 

Ei mulla muuta tälläerää. Haravointihommiin (siitäkin yritän repiä ilon irti).

LENTÄVÄ MATTO

En ole erityisemmin pitänyt matoista.  Imuria olen aina inhonnut. Matot vaativat kaverikseen imurin. Koska minusta on nyt tullut mattoihminen, melkein jo rakastan tuota ulisevaa vehjettä.

Alan muistaa miksi olen elänyt matoitta. Erityisesti yksi matto aiheuttaa minulle stressiä. Jo toistamiseen yritän asettaa mustavalkoraidallisen villamaton talon keskushuoneeseen. Ruokasalissa vietetään eniten aikaa, sen läpi kuljetaan joka paikkaan. Fiksumpi olisi tajunnut että maton nimi on syystä “Stockholm”. Sen nimi ei ole “Bönde”. Maalla lattioille tulee asettaa tummasävyisiä, mielellään raidallisia mattoja, jonne pihan tuliaiset uppoavat lähes näkymättömiin.

Mutta, koska ensin oli matto ja sen kanssa sopiva talo etsittiin, lennätetään lattiankoriste jo toistamiseen ruokasalista työhuoneeseen – joka sen alkuperäinen sijoituspaikka pitikin olla. Ei pidä lähteä sooloilemaan.

ImageImageImageImageImageImageImage

OY MITÄ TULI TEHTYÄ AB

Hei.

Vastaasi käveli iltapäivällä viisi, sinulle täysin tuntematonta, ihmistä. Et heitä varmaan sen kummemmin noteerannut, mutta perustaisitko heidän kanssaan firman?

No EN. Firmaa noin yleensäkään, mutta että vielä tuntemattomien ihmisten kanssa. Hei, EN. Riskaabelia hommaa, monella tavalla.

Sen sijaan ostin osakkeen pienen pienestä taloyhtiöstä. Oman kodin. Remonttikohteen.  Ja siinä seinää kaataissani jännitin että ketkä, niinikään remontin alla oleviin, naapuriasuntoihin mahtavatkaan patjansa kantaa ja kotinsa perustaa. Jännityksellä vain odotin uusia naapureita. Uusia naapureita. Lisää talkooväkeä. Kiva. Niin sitten viimeinenkin asunto myytiin ja talo oli, kahden vuoden jälkeen, täysasutettu.

Ja näin oli yhtiömme saanut viimeisenkin osakkaan. Hetkinen, mites tässä näin kävi.

En ole ryhmäytyjä. Olen sitäpaitsi etenkin itse todella huonoa ryhmäseuraa. Olen aivan liian tarkka, pilkunnussija, mitä tulee asioiden hoitamiseen. Siis varsinkin kun asioita ei hoideta pelkästään omiin tarpeisiin. Eivätpä tienneet nämäkään kuka, huomaamatta, vastaansa kadulla käveli.

Ei käy. En halua omistaa ventovieraiden kanssa. Liian riskaabelia hommaa. VAIKKA yhtiössä toki on myös potentiaalia. Mutta ei tällä päällä.

Myyn osakkeeni. Ostaja on jo ovella. Kera joulun.

Askel 2.

Tagged ,

LIIKAA PIENIÄ SANOJA

Ei mitään pikku puhetta, viatonta ja tilannetta täyttävää vaan välihuomautuksia, paino sanalla huomautuksia. Laitetaan vielä isolla hoolla (vaikka se siellä keskellä sanaa onkin).

Toistoa, tiedän, ja tuskin tehokasta. Mutta aina hyvästi päivän liikkeelle paneva asia.

Kävin yksitysvastaanotolla, tutkimuksessa. 5 minuuttia kestänyt tutkimus maksoi 459 €. Sitä siinä maksamaan. Lippua, lappua, kelakorttia ja mitä siinä viivakoodataan. Anteeksi pyydän, kun yksi papereista tipahtaa. Se vähän kassaneitiä häiritsee, mutta toteaa: no, ei se mitään. Aika arvokas viisminuuttinen, sanon sitten, neidin siinä lappuja systeemiin siirtäessään. Joo, nämä on kalliita nämä tällaiset tutkimukset tai kyllähän näille hintaa tulee tai tämmöstä tämä tuppaa olemeaan tämä tai jotain eimitään odotin replikoivan vuorollaan. Mutta tämäpä loukkaantui. Neiti, joka siinä tehtävässään ottaa asiakkaat vastaan, lyö tiedot reksiteriin, kertoo mihinkä odottamaan asettua, varaa ajan pyydettäessä ja sitten laskutuksen lopuksi hoitaa, otti tästä viattomaksi jutusteluksi tarkoitetusta kommentista itseensä. Painotan että kommenttini heitin hymyssäsuin, olinhan jo vastaanottohuoneessa, sekä vastaanottohuoneen ja respan välisellä pitkällä käytävällä pohtinut, mistä kulut koostuvat; on vastaanoton neidin palkkaa, yksi hoitaja siinä kävi, lääkäri, kaikki UÄ laitteet on varmaan kauhean hintaisia ja ne tietokoneet. Lääkäriaseman tilat on aivan ydinkeskustassa. Tampereella tosin, mutta keskusta se on kallista näissä pikkukaupungeissakin – sanovat jopa että tilavuokrat on kalliimpia kuin Helsingissä. Tästä en ole varma, mutta halpaa varmasti ei ole. Päivän päätteeksi, tai itseasiassa lääkäriaseman tiloissa varmaan päivän mittaankin, siivotaan, ja kunnolla, ei mitään moppausta keskilattialta tasoihin kajoamatta. Sitten se joka laittaa tekstiviestillä että tutkimustulokset on tulleet ja kaikkea tämmöistä. Että tajuan että se 5 minuutin UÄ tutkimus voi kustantaa 459 €. En siis syyttänyt tätä respan neitiä mistään tästä, hänhän on siellä vain töissä. Mutta tämä alkoi mulkoilla. 414 euron (vain tämän verran jäi minun itseni maksettavaksi, Kela hoitaa loput for welfares sake) siirtyminen tileiltäni heidän omilleen (siis ei tietenkään tämän respan neidin, vaan lääkäriaseman tileille, ettei nyt jää väärinkäsitystä hänen toimistaan) kesti ja kesti. Mulkoilun, kaksi. Lääkärille jättämäni soittopyyntöpyyntökin alkoi tuntua tahalliselta vittuilulta ja onnistui vain neidin armeliaisuudesta.

Ei pidä sanailla tuntemattomien kanssa, muistutin taas itseäni.

Josta tuli mieleen taannoinen tapahtuma tamperelaislähiön Valintatalon pihassa. Parkissa auto, jossa ovi auki. Kuskin paikalla mies, 45-50, toinen jalka maan kamaralla. Mankasta soi Sex Pistols: Anarchy in UK. Hyvä biisi, kommentoin tälle entisten aikojen punkkarille (piikkitukkaan ei materiaalia miehellä enää ollut). Kaverin suu losahtaa auki. Hän mulkaisee. Ei sillä tavalla anarkistisesti, tiedostaen ja maailmankatsomustaan julkituoden, vaan että puhuksä mulle -tyyppisesti. Kumppanini siinä käy sitten pidempisanaisesti kehuskelemaan musiikkivalintaa, autoista kun tuppaa kuulumaan teknotyyppistä jytkettä (hän varmaan sanoi tämän hienommin ja asiantuntevimmin termein). Kiitos, minustakin tämä on hyvä kipale tai hyvä että kelpaa tai tottakai, soitan vain hyvää musiikkia tai oujee. Tai mitä tahansa, mutta ei. Mulkaisun luonne muuttui, siitä oli luettavissa: ei sanaakaan enää. Mä en tunne teitä turha alkaa vittuilemaan (ja ehkä: vitun pyöräilijäfriikit pyöräilytakeissanne, te mitään punkista tajua).

Ei saa puhua tuntemattomille.

No mutta tutuille sentään. Small talkia kuin vettä vaan, taloyhtiön talkoissa. Paikalle saapui lisäkseni yläkerran naapuri. Tyttöjen kesken sitten teimme 10 tunnin rupeaman. Ikävästi tämäkään talkoopäivä ei kenellekään muulle naapurille sopinut. Harmi, että aina sattuu näin. Yksi sentään tuli illan mittaan katselemaan. Jaha, smalltalkkasi hän (kiitos, tulkitsimme. Ja ehkä vielä, että hyvää työtä – tai ainakin paljon saatu aikaan). Minä siinä ovenkahvaa paikalleen asettelemaan. Huomaan sitten että kahvalle on ovessa kaksikin paikkaa. Kumpaankohan tämä, tuumin siinä ääneen ja vielä että laitanko mä nyt väärään kohtaan tätä. Vahinkoja sattuu, sanoo tämä paikalle saapunut, kaikille, jatkaa. Vai oliko ensimmäinen kerta että teit virheen, kysyy sitten minulta.

Olenko minä antanut itsestäni sellaista kuvaa että en tee virheitä. Väitänkö minä sellaista, minä joka olen kävelevä virhe – ja niistä oppia yrittävä raakile. Onko se, että olen tarkka, virhe? Tätä aloin siellä välittömästi pohtia – pohdin näköjään edelleen.

Mulkaisinkohan häntä? Otinkohan small talkista itseeni?

Tagged

Muualla

Hei pitkästä aikaa. On ollut kaunista, ja mukavaa. Ihmiset katsovat silmiin. Hymyilevät. Tervehtivät. Kysyvät ‘miten menee?’. Smalltalkia ja vähän isompaa.

Tuuli on tuivertanut, tuulettanut mieltä.

ImageOn saanut päivä toisensa jälkeen häkeltyä. Tänään lenkillä cowboy ja nunna. Tervehtivät. Olin hereillä. Kiviportaat. Koloon asettunut kasvi. Kissa ravintolan terassilla, intensiivisesti tuijottaa. Kukaan ei käske pois. Ei tuijottajaa, ei tuijotettavaa.

Muistelen norjalaisia lampaita. Aivan kuten nämä, saavat olla. Ovat.

Olen jälleen kainalossa, josta en halua poistua. En ole suomenmaalla.

Mikä siinä on?

Tagged

ÄÄNESTYS

Äänestän yleensä jaloillani. Miksi en ilmaise mielipidettäni ääneen? Tuohdun itsekseni ja kiehnään pettymystäni / raivoani itsekseni – ja pitkään. Siitä saa luultavasti myös kärsiä korvaansa lainaava kaveri tai pari. Ja pahimmillaan joku vielä vuodenkin päästä. On tuntematon mies, joka puhui minulle ikävästi ravintolan hissin edessä. Siitä on jo vuosia, mutta silti vaan tupsahtaa äijä mieleen. Tai kahvilan rouva, joka suuttui kun huomautin että sain väärän tuotteen. Mieleen tulee täti, tämän tästä. Ja tuote. Ja se, että kiehahdin kun asiakaspalvelija suuttui palautteesta. Kiehahdin niin että sanoin aivan sama, hörpin väärän tuotteen ja marssin kahvilasta ulos. Edelleen jurppii. Pieniä juttuja, mutta minä odotan kanssaeläjiltä sivistynyttä käytöstä ja maksettujen palvelujen tarjoajalta rahalleni vastinetta. Asia on tärkeä, semminkin kun kohteena on tällainen jurpo, jonka mieltä naarmutetaan niin että jälki jää. Ei nimittäin vaivaa yhtään niin paljon ne kerrat, jolloin olen antanut palautteen samantien. Näistä kerroista tietysti sitten esimerkkinä mieleen nousee tapaus, jossa otin erään Joensuulaisen ravintolan omistajaan yhteyttä, antaakseni palautetta ravintolapäällikön todella huonosta ja jopa uhkaavasta käytöksestä. Palautteen annoin varsin asiallisesti, mutta vastaanotto oli varsin nihkeää. Ja niitä kertoja riittää, kun ravintolassa on huomauttanut ruoka-annoksesta. YKSI ravintola on vastannut palautteeseen alentamalla laskun loppusummaa. Onpa siellä tullut kokki pöydän ääreen esittämään pahoittelunsa.

Viime viikolla olimme ystäväni kanssa menossa syömään maineikkaaseen ravintolaan. Ravintolan henkilökunnan käytös oli epäkohteliasta, joten käännyimme tiskiltä ja valitsimme toisin. Siinä sitä sitten äänestäessämme oikein ääneen toitotimme, että pitäisi asiasta mainita. Kysyä miksi käyttäydyt noin töykeästi mahdollista maksavaa asiakasta kohtaan. Mutta ei, kipakoin askelin, tuhisten, etsimme paikan, jossa ei nyt ainakaan tiuskittu meitä ulos (noh, henkilökunta, 1 hlö, varmaankin facebookissa tai twitterissä kännykällään), vaan tilaus otettiin hymyillen vastaan.

Perävalot nähnyt (vaan liekö edes huomioinut) ravintola menettää kohdallani tietysti jokusen kympin, mutta olisiko suoralla palautteella kuitenkin positiivinen loppuvaikutus?

Onko tämä nyt kotona, koulussa vai suomalaisuudessa opittua? Hämäläisten vaikutusalueella olen kuitenkin asunut liian vähän aikaa, ajatellakseni että ei tehrä tästä ny numeroo. Mielestäni suomalaiset eivät osaa antaa eivätkä vastaanottaa palautetta. Yleistän, sillä se on hyvin yleistä.

Lupaan, että tästedes astelen eurooppalaistuneen tuttavani jäljissä pystyssäpäin, palautteen suoraan annettuani.

Tagged , ,

R.I.P.

Minäpä tiedän jotain mitä sinä et vielä tiedä. Tähän liittyy ero, kuolema, tulipalo, ryöstö tai onnettomuus. Ja minä kerron sen sinulle. Kohteena on lapsi, vammainen, homo. Vanhus, nainen, nuori mies. Kissa, koira ja hevonen. Tämä tapahtui meidän kaupungissa. Ja vielä parempaa, tutulle. Tai ainakin lapsuuden tutulle. Tai lapsuuden tutun naapurille. Eräälle meistä jokatapauksessa. Tämä tapahtui täällä. Täällä meillä. Kenelle soitan ensimmäisenä. Kuka ei saa päästä kertomaan tätä ennen minua. Pääsisikö jonnekin kirjoittamaan R.I.P.

Ensimmäisenä. Ennen muita.

Tagged , , ,

TUKKA KIPEENÄ

Kävin kampaajalla. Se on minulle ponnistus. Olen vältellyt kampaamoja lähes kaksi vuosikymmentä. Noiden aikana pari kertaa leikkaustoimenpide työpaikalla, työkaverin toimesta, muutoin ihan itse. Joo, tiedän, ammattiauttaja on tässäkin paikallaan.

Inhoan kampaamotuolissa istumista. Koska siinä on edessä se valtava peili. En tykkää katsoa itseäni peilistä. En pidä siitä miltä näytän. Olen mielestäni ruma. Tai oikeastaan en minkään näköinen. Rumuuden määrittely on tietysti subjektiivista. Monen mielestä ruma on minun mielestäni kaunista. En ole kaunis, en siis silloin rumakaan. Vaan mitäänsanomaton. Tylsä. Unohdan sen kun en katsele itseäni. Silloin siis henkilökohtaiseen olemukseeni liittyvä asiaintila on ok. Kaikki pitää taas rakentaa alusta, kun on katsonut peiliin – tai omaa kuvaa.

Tämä on typerää. Kuultu on. Mutta voi kuinka antaisin mieluusti pois sen osan aivojani, joka tämän aiheuttaa. Vain sen. Pois.

Joku kun vertaa itseään johonkin luotuun mielikuvaan olen minä ensimmäisten joukossa moittimassa, turskahtelemassa, opastamassa. Eihän tuo ole todellista. Tuo on photoshopattua, huijattua, kuoleman kieliin näännytettyä. Tuohan on täysin harhaanjohtavaa. Ei kukaan ole oikeasti tuollainen. Ihan typerää verrata itseään mainosmaailman luomiin kuviin. Yrittää tulla samanlaiseksi, kadottaa persoonansa.

Tajuan tämän.

Miksi siis itse ajattelen että minunkin pitäisi olla jotain muuta kuin olen? Ulkoisesti. No, vähän sisäisestikin.  Miksi?

Eikö äitini arvostanut tarpeeksi itseään? Enkö saanut isältä kehuja?

Vaiko siksi että muutamakin suomalainen mies on ottanut asiakseen kommentoida ulkoista olemustani. Mm.

Jos ottaisit lasit pois niin saattaisi olla että kävisi flaksi. Mene sinä töppönenä nyt helvettiin siitä. Pukeudu. Ai, sä olet pukeutunu naiseksi! 

En pystynyt ihan heti kuvittelemaan toista kansallisuutta miehelle, joka ottaa asiakseen kommentoida itselleen tuntemattoman naisen ulkoista olemusta. Tahi miespuolisia työkaveria, joka päätti murjaista jotakin näinkin hauskaa:

Sä oot muuten ihan ok tyyppi, paitsi että sulla on noi kuukautiset. Pätkä.

kaksnaama

Minua on muserrettu varsin viattomin sanankääntein.

Toisin on näiden julkisessa ammatissa työskentelevien naisten, jotka joutuvat vastaanottamaan kaiken käsityskykyni ylittävää postia.

https://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=k_pLmq8d7Mk

Ei sitten kuitenkaan yhtään lohduta että näitä suuren ymmärryksen ajatusten ikihonkia on myös maamme rajojen ulkopuolella. Suututtaa. Kunnioitukseni näille vahvoille naisille. Uuteen tukkaan sattuu.

Tagged

KEVYEHKÖ KORTENI

Olimme viikon Islannissa. Uutispimennossa, töllöttömässä tilassa. Emme juuri uutisia kyllä kaivanneetkaan. Pohdimme kuitenkin paikallista suvaitsevaisuutta. Erilaisuuden sietämistä. Miksi tuo vähälukuinen kansa ei atraimin käy vierasta vastaan. Voisi kuvitella, vieras kun harvaan asutussa maassa erottuu, punatukkaisuuttomuuttaan. Vaan niin viihtyi kenialainen, viihtyy homoseksuaali. Rotuun, sukupuoliseen suuntautumiseen, ulkonäköön tmv. kohdistuvaa vihaa on vähän. Näin tulkitsin, näin olen ymmärtänyt.

Pöljyys lie rodutonta – sitä löytynee joka kolkasta.

Miksi nuo ärräänsä mukavasti sorauttavat dottirit ja sonit sietävät? Olisiko niin että ääriolosuhteissa ymmäretään jokaisen kanssaeläjän arvo. Että koska tahansa voi joutua turvautumaan toisen apuun. Että kun jumissa ollaan ei ole väliä onko auttava käsi punainen vai musta. Äärempiäkin olosuhteita on, en ole matkan sokaisema. Tai kuten ystäväni islantilaistuttava oivasti laittoi; ovat tajunneet sisäsiittoisuuden vaarat. Islantiin verrattuna me elämme makaronivellissä. Vähän jäähtyneessä. Taitaa mennä liian hyvin.

Silloin on varaa valita – ja valittaa.

Herätä voisi tämänkin kansa. Vähiin käy ennenku loppuu.

Tagged , ,