Category Archives: TURHAUTUMINEN

Liikaa energiaa – epätoivoiset urheilusuoritukseni

Varhaisteininä kävin uimassa, oikein uimaseuran treeneissä. Homma alkoi tökkiä, kun ruvettiin kisaamista ehdottelemaan. En kyennyt. En ollut tarpeeksi hyvä. Alkoi ahdistaa ajatus kilpailemisesta. Ehkä olin/olen huono häviäjä – tai, kuten tunnelman itselleni, näin jälkikäteen, järkeistän; en tajua miksi kisata, jos ei aio voittaa. Ja ei voi aikoa voittaa, jos tietää, ettei siihen ole mahdollisuuksia. Tästä väännettiin ja niin päätin lopettaa koko pulikoinnin. Lopettamiseen saattoi olla osasyynä teiniyden keski-iän lähestyminen ja ei-urheilullisempien menojen veto. Punk, pilluralli, rööki ja linnaviini. Niissä oli aina voittajajoukkueessa.

Olen kuitenkin liialla energialla ladattu ihminen. Persjalkaiseen olemukseeni on pakattu parimetrisen metsätyömiehen käyttövoima. Minun on pakko tehdä jotain fyysistä, että pystyn asettumaan paikallaanoloa vaativiin hommiin. Olen siis sisäisen pakon ajamana yrittänyt useampaan otteeseen.

Nuorena halusin, paitsi sisustusarkkitehdiksi, myös tanssijaksi. Jazztanssitunneilla tuli selkäongelmia, eikä sitä nyt sillälailla Kemistä niin vaan miksikään tanssijaksi olisi ruvettukaan, noin niinku ammattimielessä.

Liikkumiseen tuli pitkä tauko opiskelija- ja muun elämän tiimellyksessä. Muuhun elämään kuului autoilu Turkissa. Se loppukesäinen päivä ei päättynyt onnellisesti. Pää edellä kohdattu vuoristotie iski muistonsa, paitsi päähän, myös lonkkiin, lapaluihin ja erityisesti vasemman käden kyynärpäähän. Reissun rähjääntymisiä korjattiin leikaten ja jumpaten usean vuoden ajan. Siinä oli hyvä syy olla pakosta urheilematta.

Helsinkiin asetuttuani löysin nyrkkeilyn. Se olikin oiva tapa purkaa patoutumia ja saada kunnolla hiki pintaan, hyvässä valmennuksessa. Käden vajavainen liikerata esti punnertamisen ja etukäden suoran, joka siis jää himpun vajaaksi. Ottihan tuo asvaltin ryystämään päähän, mutta sinnillä. Niin vain tämä vuosia jatkunut mätkintäkin sitten katkesi, kyynärpään leikkaukseen. Leikkauksen jälkeen nyrkkeilykielto ja kun sitten taas oli lupa lyödä, ei paras valmentajamme enää pyörinytkään hoodeilla. Taukoahan se tiesi. Tosin työkiireetkin alkoivat olla sitä luokkaa, että ehti vain aamuyöstä lyödä päätä tyynyyn.

Jossakin kevyemmässä työvaiheessa taas huomasin energiaa pakkautuvan. Kekkasin juoksemisen. Aloin opetella. Ohjeiden mukaan pidin hidasta tahtia ja kävelin välillä reippain askelin. Kerran sitten lenkillä tipahdin. Etujalkoihin sattui niin, että itku pääsi. Siinä sitten kevythölkkääjä nyyhkytti Kaivopuiston rannassa ja totesi, ettei osaa juosta(kaan). Puolisen vuotta myöhemmin todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta, joka oli jo niin kovassa vauhdissa, että toinen jalka tönkkääntyi alle. Raaja oli pahasti ödeemainen. Peukalo upposi sääriluun päällä olevaan nestepussiin niin, ettei sitä meinannut enää löytyä. Kilpirauhaslääkityksen oikean annostuksen löytymiseen on mennyt vuosia.

Sinä aikana pyöräilin paljon. Suhasin kaikki Helsingin rannat ja metsäpolut. Moneen kertaan. Pyörällä pääsee nopeasti ja pitkälle. Matkan päällä unohtuu se, että potee yksinäisyyttä, kilpirauhasvaivojen sivuoireita, lapsettomuutta ja mitä näitä keski-ikää lähestyvän naisen vaivoja nyt onkaan. Sitten pettivät polvet.

Polvien tila pahenee vuosi vuodelta. Yhtäkään lääkäriä ei ole kiinnostanut tutkia, onko niissä jotain rakenteellista vikaa – tai saatuja vaurioita. Käsketään venyttää suutarin- vai räätälinköseonlihasta. Yliliikkuvat nivelet omistavana voin sanoa, että on haasteellista. Vuosi sitten ostin hiilikuitupyörän, ettei ainakaan ole raskas polkea, mutta joka toisella reissulla, 10 km kohdalla pamahtaa. Kuin tulikeppi iskettäisiin polven läpi. Ja se ei palaudu ennenkuin saattelee kaviot maan pintaan.

Vuoden sisällä sisuskaluja on kirurgisesti poistettu, useampaan otteeseen, joten liikuntakieltoa on tullut. Helpostihan kieltoa tuli pitkitettyä työkeikkojen sattuessa sopivasti kiellon perään. Talven varalle kerätty vararasva alkoi kaataa nuokkumisen puolelle, kunnes sain puolitoista kuukautta sitten tungettua itseni, vararasvoineni, trikoisiin ja vyöryttyä lenkkipolulle. Nyt on ihme tilanne. Ei satu polveen, ei etujalkaan. Olen ylittänyt epätoivon kynnyksen, joka olisi ollut helppo varauloskäytävä ensimmäisen päivän nololla, vähän yli kilometrin, lenkillä. Tänä päivänä menee heittämällä jo 9 km, ja silti tuntuu, että jäi vähän lyhyeksi. Hölkän päätteeksi palkitsen itseni parin tunnin pihatöillä.

Olen sinut vajavaisten liikeratojeni kanssa. Toinen käsi ei oikene, joten käden normaali kävelyheilahdus jää tyngäksi. Liikeradan vajavaisuus on vaikuttanut aikuisiän uintisuorituksiin sekä pyöräilyasentoon. Uidessa vedot eivät mene loppuun asti, joten keho keinahtaa aina toisella puolen syvemmälle. Kävely on nykivää, mutta juostessa käsiä pidetään kyynärpäästä koukistettuna, joten koko keho tulee tasapainoisesti käyttöön. (Juostessa=hölkätessä.) Näillä mennään, kohti uusia pettymyksiä. Mutta energiaa kuluu, se on pääasia.

Tämä ylipaineeni ei sijaitse korvien välissä, vaan tunnen sen fyysisenä pakkona liikkua, lapioida, nostella, työntää, heittää. Tehdä jotain kehollista. Ihmettelen, miten olen selvinnyt vuosikaudet keskusta-asunnossani, lähestulkoon ainoana liikuntamuotona siirtymiset baarista toiseen. Tänään metsässä ihmettelin, miten en joka päivä kuole jonkin kehon osan totaalisesti pettäessä. Miten aivojen 600 km (!) mittainen verisuonisto ei petä tämän tästä ja sydän pysähdy.

Liikunta tuo lisäenergiaa funtsimisalueille, huomaan. Se voi olla hyväkin.

img_2375

LENTÄVÄ MATTO

En ole erityisemmin pitänyt matoista.  Imuria olen aina inhonnut. Matot vaativat kaverikseen imurin. Koska minusta on nyt tullut mattoihminen, melkein jo rakastan tuota ulisevaa vehjettä.

Alan muistaa miksi olen elänyt matoitta. Erityisesti yksi matto aiheuttaa minulle stressiä. Jo toistamiseen yritän asettaa mustavalkoraidallisen villamaton talon keskushuoneeseen. Ruokasalissa vietetään eniten aikaa, sen läpi kuljetaan joka paikkaan. Fiksumpi olisi tajunnut että maton nimi on syystä “Stockholm”. Sen nimi ei ole “Bönde”. Maalla lattioille tulee asettaa tummasävyisiä, mielellään raidallisia mattoja, jonne pihan tuliaiset uppoavat lähes näkymättömiin.

Mutta, koska ensin oli matto ja sen kanssa sopiva talo etsittiin, lennätetään lattiankoriste jo toistamiseen ruokasalista työhuoneeseen – joka sen alkuperäinen sijoituspaikka pitikin olla. Ei pidä lähteä sooloilemaan.

ImageImageImageImageImageImageImage

(R)EIKÄ!

Elämä näyttää pyörivän perusasioiden äärellä.

Viemäri.

Olin menossa siivoamaan viemäriremontin jälkiä. Puunaamaan viinikellaria. Siis, no, kellaria. Kuulostaa vaan niin paljon paremmalta tuo viinikellari. Toisaalta kyllä siellä on juurikin sopiva lämpötila valkoviinin jäähdytykseen, eli viinikellari. On. Oikein hyvä. Viinikellariin olin siis matkalla. Matkalla nimenomaan, ja sinne jäin. Pysähdyin D-rapun kynnykselle. Taloon on siis 4 sisäänkäyntiä ja pohdin tämän kellarin D:ksi.

Seison siis D-rapun kynnyksellä. Tai oikeammin sen edessä. Ulkopuolella. Tai en seiso, vaan kontillani olen. Kynnyksen, tai kynnyksentapaisen, lastulevystä (mistäpä muustakaan) kyhätyn korokkeen edessä. Tutkin että mikä mahtaa tämän etukumarassa olevan, liian korkean rakennelman idea olla. Ideaksi mieleeni piirtyi vesieste. Kylmäeste. Este. Se jokatapauksessa. Este päästä ovesta kumauttamatta, lähes joka kerta, päätään oven yläkarmiin. Se on jo melkoinen suoritus tällä lappilaisvarrella. Oviaukko on todellakin alta 1,5 metriä. Eli jopa meikäläinen joutuu kumartelemaan tuosta kulkeissaan.

Nyt siis olin erittäin kurmartuneena ja tutkin tuota rakennelmaa. Tulin siinä nöyrtyneeksi hieman lisää, havaitakseni kynnysrakennelman kaikenkaikkiaan lahonneeksi. Sitämyöten pehmoisina olivat maata vasten lepäävät ovenkarmit. Lahoa ovenkarmia pitkin oli sitten ollut elukan helppo rouskuttaa tietä itselleen jne.

Ensin turhauduin. Sitten monotin lastulevykulmaa. Se vei mukanaan pätkän karmia. Silloin on pakko toimia. Toiminta lyö turpaan turhautumista ja toteamus että tämän kaiken ympärillä on kiveä, antaa voimia jatkaa. Tuhoamista. Hei, revitään irti kaikki nämä. Ja nuo. Ja tuo tuosta! Turhautuminen muuttuu pian innoksi ja homma vähän laajenee.

Vedinpä miehenkin mukaan. “Tuleppa kattomaan mitä mä nyt löysin”. Onneksi vedin. Jo vanhojen saranoiden tähtääminen, sopivasti vinoon,  olisi minun pinnaani repinyt.

Suunnittelin jo salaojakaivuuta, käsipelillä.

Aloin kaivaa ovenedustaa. Maata on saatava alemmas, ettei miehen heti toimeenpanemat, uudet ovenpielet, joudu maatumaan edeltäjiensä tavoin. D-rappu on alakulmassa. Maa ympärillä viettää kohti kulmaa. Viemäriverkostoon, sattuneista syistä, vasta tutustuneena ihmettelen etteivät ole tajunneet alavalle maalle viemäriä tehdä ja sitä ympärillä risteilevään verkostoon liittää. Ei tämä maa tähän juuri nyt ole ympärille noussut. Kaivan, kaivan ja tähtäilen ojan suuntaa. Suunnittelen pientä kaarisiltaa. Usean multa- ja styroksikerroksen alta löytyy lisää puuta. Lahonnutta tottakai. Yhdessä puupalasessa putkenpätkä. Täynnä multaa. Mutta putki johtaa VIEMÄRIIN.

Salaojitus seis. Reikä pistää suunnitelmat uusiksi.

Maalaisjärjin, viemäröinnin päälle, on nyt rakennettu hyvin vettä läpäisevä alue. Kynnys on alaosastaan kiveä eivätkä ovenpielet enää ole suorassa kosketuksessa maa-ainekseen.

Oi tätä oivaltamisen iloa. Nähtäväksi jää, kuinka hyvin tämä maalaisidea toimii.

kuvat:

SUKKA IRTI (tässä estämässä isojen maa-ainesten siirtymistä juuri löydettyyn viemäriputkeen),REIKÄ, OI SARANAN KAUNEUTTA, VETTÄ LÄPÄISEVÄ OVENEDUS (sekä ovenpielusten, että kynnyksen rakentaminen on vielä kesken)

Image

sImageImageImage

PIKKU VIKOJA, HELEPPO KORJATA (lainasanat Katsastuksesta)

Hei, olen Tarja. Olen idiootti.

Kiinteistövälittäjä katsoo, hymyilee. Luulee ettet huomaa mätää hirttä. Ai huomasit, no tokaisee, että hirsihän on paksu, laho on vain pinnassa. Laho pinnassa, tai, oho, vähän syvemmällä, oli vielä vuorokautta aiemmin “idyllisen, peruskuntoisen talon vähän maalia kaipaava pinta”. “Omassa rauhassa, idyllisen puutarhan keskellä” olevan talon, tuon idyllisen, vähän maalia kaipaavan, ei ilmoituksen perusteella olisikaan joka poika arvannut olevan, oho, kunnan rivitalossa lähes kiinni. “No, kesällä, kun puissa on lehdet…” Siis noissa “idyllisen puutarhan reunapaaleissa””…rivitaloa tuskin näkyy. Eikös se ollut siinä ilmoituksessa?” Ai siinä, jonka jokaisesta kuvasta tarkkaan rajasit seudun kaikki muut talot pois. Ei. Ei se ollut. Eikä siinä, jossa kerroit, on “rauhoittavat näkymät pellolle” (…ja naapurin homehtuvaan rojukasaan, vilkasliikenteiselle tielle, avohakkuulle, romahtaneelle “idylliselle navettarakennukselle”). Eikä siinä, jonka kuvissa oli kaunis vanha lato, punainen kunnostettu aitta ja kasvihuone. “Niin, ne olivat sellaisia tunnelmakuvia. Ne eivät kuulu tämän kiinteistön kauppaan. Itseasiassa ne ovat naapurin, jonka tontti rajoittuu tähän, tämän talon kuistiin”. “Piharakennuksessa on kunnostusta kaipaava sauna”. Oho, ei se ollutkaan sauna.Image

Olen Tarja. Olen katsellut säännöllisesti kiinteistöilmoituksia.

ÄÄNESTYS

Äänestän yleensä jaloillani. Miksi en ilmaise mielipidettäni ääneen? Tuohdun itsekseni ja kiehnään pettymystäni / raivoani itsekseni – ja pitkään. Siitä saa luultavasti myös kärsiä korvaansa lainaava kaveri tai pari. Ja pahimmillaan joku vielä vuodenkin päästä. On tuntematon mies, joka puhui minulle ikävästi ravintolan hissin edessä. Siitä on jo vuosia, mutta silti vaan tupsahtaa äijä mieleen. Tai kahvilan rouva, joka suuttui kun huomautin että sain väärän tuotteen. Mieleen tulee täti, tämän tästä. Ja tuote. Ja se, että kiehahdin kun asiakaspalvelija suuttui palautteesta. Kiehahdin niin että sanoin aivan sama, hörpin väärän tuotteen ja marssin kahvilasta ulos. Edelleen jurppii. Pieniä juttuja, mutta minä odotan kanssaeläjiltä sivistynyttä käytöstä ja maksettujen palvelujen tarjoajalta rahalleni vastinetta. Asia on tärkeä, semminkin kun kohteena on tällainen jurpo, jonka mieltä naarmutetaan niin että jälki jää. Ei nimittäin vaivaa yhtään niin paljon ne kerrat, jolloin olen antanut palautteen samantien. Näistä kerroista tietysti sitten esimerkkinä mieleen nousee tapaus, jossa otin erään Joensuulaisen ravintolan omistajaan yhteyttä, antaakseni palautetta ravintolapäällikön todella huonosta ja jopa uhkaavasta käytöksestä. Palautteen annoin varsin asiallisesti, mutta vastaanotto oli varsin nihkeää. Ja niitä kertoja riittää, kun ravintolassa on huomauttanut ruoka-annoksesta. YKSI ravintola on vastannut palautteeseen alentamalla laskun loppusummaa. Onpa siellä tullut kokki pöydän ääreen esittämään pahoittelunsa.

Viime viikolla olimme ystäväni kanssa menossa syömään maineikkaaseen ravintolaan. Ravintolan henkilökunnan käytös oli epäkohteliasta, joten käännyimme tiskiltä ja valitsimme toisin. Siinä sitä sitten äänestäessämme oikein ääneen toitotimme, että pitäisi asiasta mainita. Kysyä miksi käyttäydyt noin töykeästi mahdollista maksavaa asiakasta kohtaan. Mutta ei, kipakoin askelin, tuhisten, etsimme paikan, jossa ei nyt ainakaan tiuskittu meitä ulos (noh, henkilökunta, 1 hlö, varmaankin facebookissa tai twitterissä kännykällään), vaan tilaus otettiin hymyillen vastaan.

Perävalot nähnyt (vaan liekö edes huomioinut) ravintola menettää kohdallani tietysti jokusen kympin, mutta olisiko suoralla palautteella kuitenkin positiivinen loppuvaikutus?

Onko tämä nyt kotona, koulussa vai suomalaisuudessa opittua? Hämäläisten vaikutusalueella olen kuitenkin asunut liian vähän aikaa, ajatellakseni että ei tehrä tästä ny numeroo. Mielestäni suomalaiset eivät osaa antaa eivätkä vastaanottaa palautetta. Yleistän, sillä se on hyvin yleistä.

Lupaan, että tästedes astelen eurooppalaistuneen tuttavani jäljissä pystyssäpäin, palautteen suoraan annettuani.

Tagged , ,

HUONOUS

Paska olo, katsottuani sekä http://areena.yle.fi/tv/1832057 että http://www.imdb.com/title/tt2106476/

Panee miettimään millainen itse olen. Miten katson muita, kuinka ihmistä arvioin. Omatuntoni kolkuttaa, enkä oikein tiedä miksi. Olenko arvottanut jonkun väärin perustein? Varmasti joskus. Onko tuo jäänyt selkäytimeen ja nyt sieltä pintaan nousee?

Vaadinko kenties liikaa ja onko se väärin? Muiltako minä tässä vaadin vai itseltäni?

Joku hiertää. Mikä ja miten sen saa ulos systeemistä?

Tagged , ,