Category Archives: Uncategorized

Tiedonanto

Oltiin tuossa taannoin aviomiehen kanssa lenkillä ja avauduin hänelle, kuinka harmittaa erään talon asukkaiden puolesta, kun heidän naapuritalonsa pihassa räksyttää useampi koira yötäpäivää. Sitten alkoi harmittaa koiratalon asukkaiden puolesta, kun eivät saa koirilleen kuria. Että hiljaiseksi. Sitten alkoi jo mennä yöunet, naapuritalon asukkaiden puolesta. Kun eivät saa nukutuksi. Ja sitten niiden räksyttäjien omistajien puolesta. Vaikka samapa tuo, valvoinhan jo naapurikylän maahanmuuttajan, sekä tämän vihaajan puolesta. Untani loitolla piti myös pohjoisen kaupungin nuorisorikollinen, joka elämäänsä siellä tössi. Nimen olin iltapäivälehdessä nähnyt.

Koin syyllisyyttä, kärsin. Taas kerran. Jonkun toisen puolesta. Tämä on ongoing process, koska vikahan on tietysti minussa. Näin kirjoitin päiväkirjaani jo seitsemänvuotiaana.

Näiden kummankaan talon asukkaitahan en siis tunne, yhden ihmisen olen, toisesta näistä taloista, ulos nähnyt tulevan. Saattoi olla vieras.

Mikä helvetti mua vaivaa, pohdin sitten miehelleni, kunnes yhtäkkiä tajusin. Olen Jeesus. Jeesushan kärsii muiden puolesta. Heti helpotti kun taudille löytyi diagnoosi (olen myös monen alan tohtori).

Mihin tästä pitää ilmoittaa, kysyin mieheltäni.

Facebookiin, luultavasti, vastasi mieheni.

No vähintään. Siispä voilà!

2016

Tapahtuu seuraavaa: osa meistä (ihmisistä) ei pidä osaa meistä (ihmisistä) ihmisinä. Osa meistä (ihmisistä) on sitä mieltä, että osa meistä (ihmisistä) ei ansaitse elää. Osa meistä (ihmisistä) on sitä mieltä, että on käsittämätöntä, että osa meistä (ihmisistä) lähtee kotimaastaan paremman elämän toivossa. Se että osa meistä (ihmisistä) aikoinaan lähti Ameriikan ihmemaahan tai naapuriin, paremman elämän toivossa, on eri asia. Sillä osa meistä (ihmisistä) on arvokkaampia, kuin osa meistä (ihmisistä). Osaa meistä (ihmisistä) kannattaa “suojella”, mutta jos osa meistä (ihmisistä) ei halua “suojelua”, kannattaa osa meistä (ihmisistä) heittää osan meistä (ihmisistä) raadeltavaksi. Jos osa meistä (ihmisistä) ei raatelekaan heille heitettyä osaa meistä (ihmisistä), niin on se osan meistä (ihmisistä) suorittamaa peiteoperaatiota, jolla osa meistä (ihmisistä) halutaan tuhota. Osa meistä (ihmisistä) on sen verran parempaa väkeä, että osan meistä (ihmisistä) olisi parempi alamaisen osassa katsoa osaa meistä (ihmisistä) ylöspäin, eikä pyrkiäkään osan meistä (ihmisistä) reviirille. Osa meistä (ihmisistä) pelkää, että heiltä viedään osa meistä (ihmisistä) ja näin osa meistä (ihmisistä) jäisi yksin. Eikä sekään ole osan meistä (ihmisistä) mielestä kiva. Osan meistä (ihmisistä) kannattaisi välillä katsoa osaa meistä (ihmisistä) vähän toisin silmin.

PELOTTAA

-että ulos päästetty kissa juoksee kärpäsen perässä tielle ja jää auton alle.

Tällä hetkellä ei pelota mikään muu. Olen vetäytynyt kuplaan. Maalaan, kudon, siivoan, teen ruokaa. Poistun tontilta vain tarpeen tullen. Olen vapauttanut itseni uutistulvasta (=facebook, jonne  siis ilmestyn vain tätä ja instan kautta). Uutisvirrasta valkkaan jutut, jotka eivät (ainakaan) otsikoiden tasolla kohota verenpainettani tarpeettomasti. Kyllä näinkin pärjää. 

Haravoin. Sadonkorjaan. Manailen keskenjäänyttä rakennelmaa, viimeistelemätöntä listoitusta, siivoamatonta kasvihuonetta. Manailen konkreettisia asioita. Todistettuja epäkohtia. Pieniä ja vain vähän suurempia. 

Välttelen toistaiseksi kohtaamasta niitä, jotka tietämättömyyden kattilasta lautaselleen kauhovat ja keittoa kontrolloimattomasti toisten rinnuksille paiskovat.

Täällä ei ole mikään mullistunut. 

HYMY PERSEESEEN

ymmärtääkseni tavattiin armeijassa nuorille miehille huutaa (=näitä äänekkäästi ja selkeästi ohjeistaa). Jollei tämä ole urbaani-, tahi skutsilegenda, niin oletan sen liittyneen tähän kuvitelmaan, jossa ollaan vihollista vastaanottamassa. Sotatilanteessa. Pitää näyttää vihaista naamaa, jotta on pelottavampi. En tiedä, siis mielikuvittelen, miksi varusmies ei saa hymyillä. Hymyily lisäksi osoittaa kepeää suhtautumista asiaan. Sekään ei käy. Siinähän otetaan asentoa vakavan asian äärellä. Ja toki niin. Mutta. Entä jos?

Asuinpaikkani naapurikunnassa on turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus. Pohjustamatta lienee selvää, että paikalla on vastustajansa. Hymyttömät, minä ajattelen. Paikallislehden yleisönosastoon kirjoitti huolestunut äiti, kuinka hänen 17-vuotiastaan oli kaupassa ahdisteltu. Kaksi vastaanottokeskuksessa asuvaa miestä (oletus!) olivat seuranneet tytärtä kaupassa. Toinen oli oikein katsonut silmiin. Tytär meni tästä niin paniikkiin ettei uskaltanut poistua kaupasta, vaan soitti isänsä hakemaan. Olisiko isille soitettu, jos miehet olisivat olleet kantasuomalaisia?
Jos tapahtuma oikeasti ahdisti tytärtä, eikä vain äitiä (“tyttö oli koko illan itkuinen”), herää kysymys, miksi tytär ahdistui niin kovin siitä että miehet katsoivat häntä. Sen verran muistan omasta nuoruudestani minäkin, että tuossa iässä olevia tyttöjä katsellaan. Tuossa iässä olevat tyttäret katselevat itsekin. Tuossa iässä olevat katselevat vastakkaista(kin) sukupuolta kiinnostuneina. Jos tyttären ahdistus johtui katsojan kansallisuudesta, herää kysymys, miksi? Millä järkevällä perusteella vanhemmat jakavat ennakkoperintönä luuloja ja pelkoja? Mistä vanhempien pelot johtuvat? Samojen vanhempien mielestä lienee ihan ok päästää samainen tyttö vuoden päästä paikalliseen odottamaan että joku kantapertsa ottaa kontaktin puolentoista promillen jälkeen, tahaton hymy naamallaan.
Kävin tuolla vastaanottokeskuksessa. Paikan ainoita hymynaamoja olivat nämä kotoaan pois joutuneet, paskassa elämäntilanteessa olevat ihmiset – niin paitsi yksi, joka lienee se kaupassa hymyillyt. Keskuksen miehet kun kuulema joutuivat puhutteluun käyttäytymisestään. yhteistä kieltä ei ollut. Tuli hyvä mieli, kun löytyi ymmärrettävä kommunikointimuoto; hymy.

Kannattaisiko hymyillä vähän useammin?
Nauraa, kun joku sotatoimia ehdottaa.

POV 

Hei Hahmo. Otapa keittiön roskiskaapin periltä ne valmispizzalaatikot, yks tyhjä 1,5 litran kokispullo, veskin peilin edestä se blondausaine ja armollisesti vaikka peitto kainaloos ja mene lähimpään ryteikköön. Rakenna sinne niistä lootista maja, tee pullosta lamppu ja käy, siihen peittoos kääriytyneenä, majan pohjalle makaamaan. Makaa siinä ja oottele, jos vaikka joku kärpänen lentäs suuhun, että saat ravintoa. Oo siinä nyt viikon, pari. Tai kuukaus. Vuos ehkä? Sitte kömmi takas läppäris ääreen kirjottelemaan nettipalstoille, miks turvapaikanhakijat pitää käännyttää. Lampunrakennusohje löytyy täältä.

Syrjähyppy kannattaa

Kävin suorittamassa aikusiän TETiä. Tutustuin työelämään 3,5 kk:n ajan. Itsehän toki olen sitä mieltä, että kirjoittaminen, elokuvanteko ja ohjaaminen ovat työtä nekin. En siis enää ohita kysymyksiä siitä, milloin aion ruveta oikeisiin töihin. Rupesin. Jos nyt kesäkukkien kylväminen, kouliminen, hoitaminen, nyppiminen ja myyminen sitä on. Kyse on näkökulmasta. 

Oli ihanaa mennä aamulla töihin, jossa minulle kerrottiin, mitä minun tulee tuona päivänä valmiiksi saattaa. Minun ei tarvinnut itse suunnitella, järjestellä, aikatauluttaa tai tehdä valintoja, että tuoko ensin, vai tuo. Menin, tein, söin kolme kertaa päivän aikana, ennalta sovittuina kellonaikoina, ja lähdin kotiin. Työn jälkeen olin kanttuvei, varsinkin kun kiireaikana alkoi tulla mittariin yli 13 km päiväkävelyä ja laatikoiden nostelua. Yöuni tuli helposti, aivan välittömästi eväspaniikin jälkeen. 

Opin arvostamaan entistä enemmän cateringia, sitä että joku hoitaa päivittäiset eväät työpaikalle. Puutarhatyössä oli kaksi stressitekijää: hoitajan ja hoidettavan ravitseminen. Että on tarpeeksi, mutta ei liikaa. Kummassakaan ei jatkuvia onnistumisia. 

Opin arvostamaan kirjoitustyötä, aikatauluttamisen vapautta. Varsinkin fyysisimpinä jaksoina ei aamulla meinannut päästä sängystä ylös. Sattui selkään, sattui jalkoihin. Tai oikeastaan rankempaa oli tulla yläkerrasta alas. Portaissa sai tuta mitä on köpöttelevä tulevaisuus. Kirjoitustöissä, jos fysiikka ei aamusta pelitä, voi kääntää kylkeä – ja jatkaa nukkumista. Suorittaa kirjoittamisen sitten ennen deadlinea, pitkinä vuoroina. Jäin tosin välittömästi kaipaamaan kaupantekijäisinä tulevaa treeniä. Kirjoittajan kun on revittävä perse satulatuolista pyörän vastaavaan ja käytävä toimeen ihan erikseen. Se ei aina onnistu. Nytkin pitäisi istua pyörän päällä, eikä pulla suussa koneella. Josta pääsenkin oivasti arvostamaan kahvi- ja ruokapausseja. Säännöllisin väliajoin apetta ja keholle lepoa. Ei pitkin päivää lipitettyä kahvia ja – no muffinsia. 

(käy pakastimella)

Jäätelöä.

Olen vuosikausia suunnitellut alanvaihtoa, ja vähän vaihdellutkin. Uudelleenkouluttautunut – ja palaillut taas entiseenkin elämään. Suunta on kuitenkin tyytyväisyyteen. Että voisi poimia parhaat useasta. Ja sitten taas välillä hypätä ihan uuteen. Siitä ei ole ollenkaan haittaa kirjoitustyölle, että käy tekemässä jotain ennestään vierasta, hyppää uuteen työporukkaan, uudelle mantereelle. Jää aikaa pyöräilyyn, kun osa roolihenkilöistä on, toistaen: kaupantekijäisinä, jo kirjoitettu repliikkejä myöten. 

Yksihenkinen raati suosittelee syrjähyppyä.

Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta.

Onneksi naiset saa nauraa. Mutta nehän onkin vähän tyhmempiä. Paitsi ne, jotka on vakavia. Ne on vähän pelottavia.

Onkin vaikea asia, ja vakava, tuo huumori. Minulla itsellänihän on loistava huumorintaju. Mutta tajuan vain hyvää huumoria. Ja se aiheuttaa törmäyksiä kehnon huumorin ystävien kanssa.

Onko huumorintajuton, jos vaatii vitsiltä älyä, nokkeluutta, kompaisuutta? Onko huumorintajuton, jos ei haksahda hassuun hahmoon ja hokemaan varauksetta. Onko huumorintajuton, jos vitsiksi tarkoitettu ei naurata? 

Onko huumorintajuton, kun avautuu asiasta tällä tavalla?

Muutama tilanne lähimenneisyydessä, jossa saan kuulla että olen mielikuvitukseton ja huumorintajuton, koska kuulija ei ole tajunnut lauseeseeni kätkettyä, sivaltavan fiksua oivallusta. Huumoriini kuuluu, että ei selitellä, eikä alleviivata. En siis voi käydä avaamaan nerokasta lausettani. Ja nyt sitten pohdin, kuuluisiko huumoriaan käydä selittämään kuulijalle, joka ei kykene asiaa puheenparresta poimimaan?

En kestä tilannetta, jossa hauska, tai siksi tarkoitettu, tarina päättyy selitykseen siitä, että tämä oli huumorivitsi ja siksi nyt itsekin tässä naurelen. 

Tämä turina kuulosti siltä, että olen huumorintajuton, mielikuvituksettomasta puhumattakaan. Onneksi on myös mittava määrä samalla tavalla kieroutuneita sieluja saavutettavilla.

Muutoin olen sitä mieltä, että naurua mahtuu maailmaan enemmän. Mieluusti miesnaurua!

  

 

ALAVILLA MAILLA HALLAN VAARA

Olen kaatanut seinää, itseni ympäriltä. Pyrin – ja pääsin – oikeisiin töihin. Siis sellaisiin töihin, mitä tekevät normaalit ihmiset. Fyysisiä ponnisteluja, konkreettisia asioita. Tuottavat jotakin, jota joku toinen sitten voi hankkia. Ai että minä nautin. Työn jälki näkyy heti. Ensimmäisen päivän päätteeksi laskin, no salaa ja siksi siis suurinpiirtein, montako yksikköä valmiiksi päivän aikana saatoin. Kirjoittaessanikin joskus pienennän sivut niin pieniksi, että näen näytöllä konkreettisesti, montako sivua tekstiä on valmiina. Nyt katselin pelargoniapurkkien rivejä. Noin monta koulittua, 10/rivi. Noin monta riviä. Helmikuun lopun jälkeen laskelmat on seonneet ja olen oppinut yhtä sun toista kukkien maailmasta. 

Olen oppinut myös jotain muuta.

Taukojen tärkeys. Joka päivä samaan aikaan. Fyysisen työn tekijälle lepohetki tulee todella tarpeeseen. Kun tauko on aina samaan aikaan, keho oppii ajoittamaan nälän häätämisen ja vessatarpeet noille ajoille. Tulee rutiineja. Perjantai-ilta saa merkityksen. 

Elokuvatöissä aikuisikänsä viettänyt hyppää uudenlaiseen maailmaan. Tuntee itsensä pikku koululaiseksi, joka intoa puhkuen oppii uutta ja opeillaan ylpeilee. Kuljen kasvihuoneiden käytäviä ja luettelen kasvien latinankielisiä nimiä. Kun vihreät kasvavat ja alkavat kukkia, joudun opettelemaan kaiken uudestaan. Yritän yhdistää latinaa kukan ulkomuotoon ja väreihin. 

Yritän oppia rutiineista tulevien kirjoitustöiden tueksi.

Yritän sulautua joukkoon. En aina onnistu. Minun maailmani, se tavallinen, on outo.

MINÄ, SINÄ, HÄN, ME, TE, HE

Tapahtui näinä päivinä: huonosti piirretty sarjakuva. Alku vähän suttuinen. Ei yllättävää loppua. Mutta nyt taphtumat oli sijoitettu Eurooppaan (Suomen aikaa!). Siis OIKEAAN EUROOPPAAN. Pätkä oli melkein jo animaatiota, ellei peräti elokuvaa. Kun raina todettiinkin dokumentiksi, niin jo oli perkele. Meillä ette rupee. Kalkatkaa keskenänne vaan siellä aavikoilla.

Eläydyn. Eurooppalaiset, olkaa huoleti, olen osa teitä! Olette osa meitä. Seison teidän rinnallanne. No en konkreettisesti, mutta tiedättehän. Olen valmis astumaan eturintamaan, kun seuraavan sarjan hahmot rynnäköivät. No en konkreettisesti, mutta kyl te tiiätte. Oikeesti ehkä pelottaa ja väistelen sitä sanomalla: ette saa minua pelkäämään. Jos laittaa vähän enemmän valoja ei ehkä edes pelota, koska kaikki tapahtui lasin takana. Tyynynkin voi ottaa turvaksi. Pam, PAM, PAM. Huutoja, lasia hajoaa. Auto lähtee renkaat kirskuen. Kamera heiluu. KAMERA, huh, tuntuipa se todelliselta. Kyllä nykytekniikka on, on se. Ihan ku olis itse ollut mukana.

Minä olen Jokelan koulun oppilas ja Kauhujoen. Minä olen norjalainen työväenpuolueen nuorisojäsen. Minä olen ranskalainen pilapiirtäjä. Olen minä newyorkilainen toimistotyöntekijäkin. Kanalan siivoojanakin minut joku tuntee. Ai niin, pudotin kasvihioneen katolta lumet. Tekiskö se musta talkkarin?

Minusta vähän tuntuu että minä olen kaikki, mutta kuitenkin lopulta olen vain se yksi. Täytyypä yrittää muistaa muita katellessa kans. Vaikka kaikki oudot näyttää vähän samalta.

NO, ONKO SE HALME VIELÄ HOMO

Palas tuossa seinää maalatessa, ei kaataessa, mieleen tapaus joidenkin vuosien takaa.
Olin Ylellä ohjaamassa kuunnelmaa. Kyseessä oli Väinö Linnan hieno teos Täällä pohjantähden alla. Minun kontollani oli saattaa kuultaville Leena Landerin, trilogian ensimmäisestä kirjasta, dramatisoimat seitsemän osaa. Olin otettu siitä että minua tehtävään pyydettiin ja aloin lukea kirjaa ees ja taas, jotta ymmärtäisin kerroksittain mistä on kyse – ja tietäisin senkin, mitä Lander on dramatisoinnin ulkopuolelle jättänyt.
Koko sarja käsitti 21 osaa ja ohjaajia sarjalla oli kaikkiaan kolme, yksi per kirja.
Muutama yhteinen palaveri järjestettiin. Joitain linjanvetoja tehtiin. Päädyttiin myös siihen, että vaikka tarina jatkuu kirjasta toiseen, on jokainen myös oma tarina sinällään. Niinpä voitiin päättää, että jotkut näyttelijät vaihtuvat, kirjasta toiseen siirryttäessä. Erääseen näistä palavereista saavuin intoa puhkuen.
Julistin ylpeänä tajunneeni että Halme on homo.
Väki (äijät) hiljeni. Yksi punastui kovin, mielestäni jopa tärisi. Yksi nauroi hermostunutta naurua. Yksi ei sanonut mitään (missään palaverissa). Yksi ei uskaltanut päättää, miten olla. Ei siis tärissyt, punastunut, nauranut. Mutta pälyili.
Tästä nousi paitsi äänen tasot, myös asia, josta minulle tuon palaverin jälkeen muistuteltiin, vai- ja einiinvihkaa, että varmasti äijäinpelossa Halmeen heteroksi ohjailisin.
Mitä vittua, muistan ajatelleeni. Ensin ihan oikeasti hämmennyksissäni, sittemmin ärsyyntyneenä. Palaverin nauraen lasketellut, halveksivat kommentit jättivät minut käsitykseen, että nämä miehet ovat sitä mieltä, ettei missään tapauksessa. Ettei missään tapauksessa sellaista ollut Linna kirjoittanut. Ettei missään tapauksessa silloin ollut homoja. Sitähän sen täytyi olla, sen ajattelun. Mitä vittua, pystyin minä pelkästään ajattelemaan. Ei mitään multitaskingia siis minunkaan osaltani.

Tänään, seinään punaista sivellessäni, pohdin että mikä ihme siinä on että kynsin hampain pyritään estämään tasa-arvoinen avioliittolaki. Mitä ne, jotka kaikkensa peliin pistäen haluavat että se ei toteudu, ajattelevat? Keneltä se on pois?
Miksi henkilöt reagoivat minun Halme-tulkintaani niin voimakkaasti ja pelonsekaisin (halveksuvin)tuntein? Mikä saa kieltämään toisen ihmisen?
Näkeekö kieltäjä itsensä ulkopuolelle? Tajuaako että elämää oli jo ennen kuin hän maailmaan tupsahti – ja tulee olemaan, kun hän maailmasta pois tupsahtaa. Että homous ei ole tämän ajan keksintö. Että homous ei ole keksintö ollenkaan. Että se on elämistä, olemista, hengittämistä. Ihan tätä jokapäivää.

Kun minun ohjaussessioni oli valmis ja sarjan ensimmäinen osa kuuntelutettiin talon sisällä, ensimmäinen, ja suurinpiirtein ainoa, kommentti oli “no, ei se Halme sitten niin homo ollutkaan” (päälle hermostunutta naurua). Tämä oli ehkä parasta. Niin, ei se ole sen kummempaa. Halme on yksi meistä. Halmeesta tuli minulle rakas ja tärkeä. Halme sai minut rakastamaan Linnaa.

Mutta äijämissio jatkui. “Vieläkö Halme on homo?”, kuulin seuraavan osan tekijän näyttelijältä naureskellen kyselleen.
Äijäparat.