Category Archives: VANHENEMINEN

Liikaa energiaa – epätoivoiset urheilusuoritukseni

Varhaisteininä kävin uimassa, oikein uimaseuran treeneissä. Homma alkoi tökkiä, kun ruvettiin kisaamista ehdottelemaan. En kyennyt. En ollut tarpeeksi hyvä. Alkoi ahdistaa ajatus kilpailemisesta. Ehkä olin/olen huono häviäjä – tai, kuten tunnelman itselleni, näin jälkikäteen, järkeistän; en tajua miksi kisata, jos ei aio voittaa. Ja ei voi aikoa voittaa, jos tietää, ettei siihen ole mahdollisuuksia. Tästä väännettiin ja niin päätin lopettaa koko pulikoinnin. Lopettamiseen saattoi olla osasyynä teiniyden keski-iän lähestyminen ja ei-urheilullisempien menojen veto. Punk, pilluralli, rööki ja linnaviini. Niissä oli aina voittajajoukkueessa.

Olen kuitenkin liialla energialla ladattu ihminen. Persjalkaiseen olemukseeni on pakattu parimetrisen metsätyömiehen käyttövoima. Minun on pakko tehdä jotain fyysistä, että pystyn asettumaan paikallaanoloa vaativiin hommiin. Olen siis sisäisen pakon ajamana yrittänyt useampaan otteeseen.

Nuorena halusin, paitsi sisustusarkkitehdiksi, myös tanssijaksi. Jazztanssitunneilla tuli selkäongelmia, eikä sitä nyt sillälailla Kemistä niin vaan miksikään tanssijaksi olisi ruvettukaan, noin niinku ammattimielessä.

Liikkumiseen tuli pitkä tauko opiskelija- ja muun elämän tiimellyksessä. Muuhun elämään kuului autoilu Turkissa. Se loppukesäinen päivä ei päättynyt onnellisesti. Pää edellä kohdattu vuoristotie iski muistonsa, paitsi päähän, myös lonkkiin, lapaluihin ja erityisesti vasemman käden kyynärpäähän. Reissun rähjääntymisiä korjattiin leikaten ja jumpaten usean vuoden ajan. Siinä oli hyvä syy olla pakosta urheilematta.

Helsinkiin asetuttuani löysin nyrkkeilyn. Se olikin oiva tapa purkaa patoutumia ja saada kunnolla hiki pintaan, hyvässä valmennuksessa. Käden vajavainen liikerata esti punnertamisen ja etukäden suoran, joka siis jää himpun vajaaksi. Ottihan tuo asvaltin ryystämään päähän, mutta sinnillä. Niin vain tämä vuosia jatkunut mätkintäkin sitten katkesi, kyynärpään leikkaukseen. Leikkauksen jälkeen nyrkkeilykielto ja kun sitten taas oli lupa lyödä, ei paras valmentajamme enää pyörinytkään hoodeilla. Taukoahan se tiesi. Tosin työkiireetkin alkoivat olla sitä luokkaa, että ehti vain aamuyöstä lyödä päätä tyynyyn.

Jossakin kevyemmässä työvaiheessa taas huomasin energiaa pakkautuvan. Kekkasin juoksemisen. Aloin opetella. Ohjeiden mukaan pidin hidasta tahtia ja kävelin välillä reippain askelin. Kerran sitten lenkillä tipahdin. Etujalkoihin sattui niin, että itku pääsi. Siinä sitten kevythölkkääjä nyyhkytti Kaivopuiston rannassa ja totesi, ettei osaa juosta(kaan). Puolisen vuotta myöhemmin todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta, joka oli jo niin kovassa vauhdissa, että toinen jalka tönkkääntyi alle. Raaja oli pahasti ödeemainen. Peukalo upposi sääriluun päällä olevaan nestepussiin niin, ettei sitä meinannut enää löytyä. Kilpirauhaslääkityksen oikean annostuksen löytymiseen on mennyt vuosia.

Sinä aikana pyöräilin paljon. Suhasin kaikki Helsingin rannat ja metsäpolut. Moneen kertaan. Pyörällä pääsee nopeasti ja pitkälle. Matkan päällä unohtuu se, että potee yksinäisyyttä, kilpirauhasvaivojen sivuoireita, lapsettomuutta ja mitä näitä keski-ikää lähestyvän naisen vaivoja nyt onkaan. Sitten pettivät polvet.

Polvien tila pahenee vuosi vuodelta. Yhtäkään lääkäriä ei ole kiinnostanut tutkia, onko niissä jotain rakenteellista vikaa – tai saatuja vaurioita. Käsketään venyttää suutarin- vai räätälinköseonlihasta. Yliliikkuvat nivelet omistavana voin sanoa, että on haasteellista. Vuosi sitten ostin hiilikuitupyörän, ettei ainakaan ole raskas polkea, mutta joka toisella reissulla, 10 km kohdalla pamahtaa. Kuin tulikeppi iskettäisiin polven läpi. Ja se ei palaudu ennenkuin saattelee kaviot maan pintaan.

Vuoden sisällä sisuskaluja on kirurgisesti poistettu, useampaan otteeseen, joten liikuntakieltoa on tullut. Helpostihan kieltoa tuli pitkitettyä työkeikkojen sattuessa sopivasti kiellon perään. Talven varalle kerätty vararasva alkoi kaataa nuokkumisen puolelle, kunnes sain puolitoista kuukautta sitten tungettua itseni, vararasvoineni, trikoisiin ja vyöryttyä lenkkipolulle. Nyt on ihme tilanne. Ei satu polveen, ei etujalkaan. Olen ylittänyt epätoivon kynnyksen, joka olisi ollut helppo varauloskäytävä ensimmäisen päivän nololla, vähän yli kilometrin, lenkillä. Tänä päivänä menee heittämällä jo 9 km, ja silti tuntuu, että jäi vähän lyhyeksi. Hölkän päätteeksi palkitsen itseni parin tunnin pihatöillä.

Olen sinut vajavaisten liikeratojeni kanssa. Toinen käsi ei oikene, joten käden normaali kävelyheilahdus jää tyngäksi. Liikeradan vajavaisuus on vaikuttanut aikuisiän uintisuorituksiin sekä pyöräilyasentoon. Uidessa vedot eivät mene loppuun asti, joten keho keinahtaa aina toisella puolen syvemmälle. Kävely on nykivää, mutta juostessa käsiä pidetään kyynärpäästä koukistettuna, joten koko keho tulee tasapainoisesti käyttöön. (Juostessa=hölkätessä.) Näillä mennään, kohti uusia pettymyksiä. Mutta energiaa kuluu, se on pääasia.

Tämä ylipaineeni ei sijaitse korvien välissä, vaan tunnen sen fyysisenä pakkona liikkua, lapioida, nostella, työntää, heittää. Tehdä jotain kehollista. Ihmettelen, miten olen selvinnyt vuosikaudet keskusta-asunnossani, lähestulkoon ainoana liikuntamuotona siirtymiset baarista toiseen. Tänään metsässä ihmettelin, miten en joka päivä kuole jonkin kehon osan totaalisesti pettäessä. Miten aivojen 600 km (!) mittainen verisuonisto ei petä tämän tästä ja sydän pysähdy.

Liikunta tuo lisäenergiaa funtsimisalueille, huomaan. Se voi olla hyväkin.

img_2375

JONAKIN PÄIVÄNÄ

Ärsyttää minä.

Minä olen muuttanut maalle. Mutta, koska ei ollut varaa juuri sellaiseen paikkaan, jollaisen olisin halunnut, eli metsään, päädyin ostamaan, kylläkin mieluisan talon, kylän keskustasta. Eikä kylän keskustassa mitään vikaa. Mukavaa kaikki tyynni, mutta kun naapurit. Eikä naapureissakaan mitään vikaa, mutta kun minä.

Minä olen aivan liian utelias.

En voi olla pihassa vilkuilematta naapurin pihaan. Siellä on koiriakin. Elukoita. Kauheasti liikettä siis. En kyttää, mutta en voi leikkiä etten huomioisi toisella tontilla olevia. Minä haluaisin tallustella omassa pihassa ja tuijotella, miten on kasvanut mäkimeirami ja että mikä perkele niissä tarharaparpereissa on ettei niiden taimet vahvistu. Ihastella ruusupapujani ja kehaista kärkeään esiin työntävää avomaankurkkua. Mutta aina hakeutuu silmät naapurin pihaan. Se kun on siinä. Näyttämö. Ja koska olen mäellä, amfiteatteri.

Ei siinäkään mitään. Aina voi laittaa aidan.

Mutta kun minä.

Minä ajattelen, että naapurit ajattelevat, että minä aitaa laittamaan, ettei tarvitsisi heitä katsella. Enkä minä sitä. Vaikka just sitä, mutta en minä sillälailla. Minä luulen että loukkaantuvat, kun heidät katseeni ulottumattomiin rajaan. Vaikka, aivan varmasti, ilahtuisivat että lakkaan töllöttämästä. Ja muka olemasta töllöttämättä. Ja saisivat aidan itsellensäkin, ihan lahjana.

Pistin miehen ilmoittamaan, että tulee, ei aita, vaan aidanne. Nelimetriset soirot ja humalaköynnöstä. Ja sitten toimeen.

Jahka kasvavat (tänään päivällä niitä töllistelin, kun naapurit olivat töissä, etteivät luule että minä heitä), pystyn niiden suojassa istuttamaan kuusia.

Jonakin päivänä alan ajatella itseäni. Mitä minä haluan. Jonakin päivänä.

Image

KATSEET

Hetket ovat hauraita, seitinohuita. Askelletaan hiljaa, häiritsemättä.

Nuorempi katsoo vanhempaa, jonka katseella ei ole enää kohdetta. Ilmeitä ei enää ole, ei kasvoilta luettavaa viestiä tunnelmasta. Ei kuulu mitään, ei näy mitään. Mutta toivosta ei halua päästää irti. Kohta, aivan pian, hän varmasti havahtuu. Huomaa minut ja hymyilee. On iloinen että olen täällä, ottaa kädestä ja lämpimästi tervehtii. Niinkuin aina ennenkin. Katsoo silmiin ja hymyilee. Ehdottaa torikahvia.

Kuuluu vain seinäkellon nakse. Tasatunnein se kilkattaa. Käytävältä kuuluu laahaavia askeleita. Tulee ilta. Ja seuraava päivä. Kuuluu vain seinäkellon nakse.

Hän on jo muualla. Hänen suullaan mumisee joku toinen. Hänen kaukaisuuteen poraava tuijotus ei etsi mitään. On vaan.

Tagged , ,