Tag Archives: auto

KESKUSTELE AIHEESTA

Vahingossa menin lukemaan jonkun vähäpätöisen uutisen perässä laahaavaa keskustelua. Uskoin jotenkin että väki olisi yhtäkkiä alkanut… noh, keskustella. Ei vittuilla. Keskustella. Alta kymmenes kommentti, niin jo. Ei esitä omaa näkemystään vaan vittuilee. Ei osuvasti, vaan pelkästään.

Taannoin hain interwebistä infoa, pyhään lehmääni liittyen. Löytyi liuta keskusteluketjuja, joissa käydään sananvaihtoa vain tämän merkin ominaisuuksista. No nytpä, ajattelin, ollaan asian äärellä. Auto. Vakava asia. Ei hölmöilyjä, vain kysymyksiä, vastauksia, vinkkejä. Mutta ei. Alta kymmenen, vittuilua.

Tyhmähän ei ole se joka kirjottaa, vaan se joka lukee. Vaimitenseoli.

Tagged , ,

PYHITETTY OLKOON LEHMÄNI

En ole koskaan omistanut astianpesukonetta tai mikroa. Enkä uskonut koskaan omistavani autoa.

Ostin ensimmäisen autoni puolitoista vuotta sitten. Okei, päätin, on järkevää ostaa joku halpa. Sillä kesällä huruutella landelle. Talvet voi pitää seisonnassa. Ei tarvitse kummoinen olla. Kunhan on katos, renkaat, peltiä ympärillä. Ei tarvitse mitään mukavuuksia. Saa olla kovaääninenkin. Parimetriset kakkosneloset jos kyytiin mahtuu, niin hyvä. Farmari olis kiva, mutta jos on liian kallis niin sitten ei. Jos käynnistyy, liikkuu ja haluttaessa pysähtyy, niin hyvä. Ei mitään tunteita kehiin. Naurettavaa peltilehmän palvontaa tämä suomalaisten autotouhu. Ostaa halvan, niin ei niin vituta kun kosahtaa.

Päätös syntyi nopeasti. Krapulainen autokauppias. Eka koeajo, autokaupat menossa kiinni. Hintaa 400 € alas. Tämä otetaan. Kotimatka yllättää. Ratista painamalla saa radion keskusteluohjelmaan lisää volyymia. Kanavaakin voi vaihtaa. Kaukosäädöllä. Sähköiset ikkunasysteemit, keskuslukitus ja kaikki. Hienon auton möivät. Alan jo palvoa peltikasaani. Mutta silti, jos tämän kesän pörrää, niin mainiota.

Sitten.

Ensimmäinen ylimääräinen ääni. Laakeri, tietää autoasiantuntijani.

EI. EI LAAKERI. Ei minun autossa. En halua myöntää. Diagnoosi tuntuu kuolemantuomiolta. En suostu myöntämään. Naputtelen ratista lisää volyymia. Ei kuulosta enää yhtään niin pahalta. Jo viikon päästä kuulostaa. Lähden saattamaan kumppaniani huoltotoimenpiteisiin. Tämä oli sitten tässä, pohdin kallella kypärin. Kävi niinkuin entisen suhteen kanssa. Annettiin ymmärtää.

Sitten jo vituttaakin. Huijaus. Rahastus. Ei helpota, kun ensimmäisessä huoltamossa korjattiinkin jotain muuta, vaikka sanoin laakeri. Koska nainen ei voi tietää! Seuraavakin huoltolaitos korjaa jotain muuta. Ääni pysyy. Vien, nyt jo kiesini puolesta hyvin, hyvin loukkaantuneena, potilaan takaisin laitokseen. Otan ukon kyytiin. Komennan rattiin ja sanon AJA. KUUNTELE. Laakeri, sanoo hyväkäs, joka on sorkkinut koiranluita pylpyrän sijaan.

Siitä se sitten lähti. Peltikasasta tuli läheinen, kumppani. Ymmärrämme toisiamme, tiedän miten tätä käsitellään. Mistä tykkää, mistä ei. Miten avain laitetaan oveen niin, ettei pyöri tyhjää, mihin hellästi kopauttaa, jos mittari ei toimi.

Valoisina hetkinäni tajuan, että kotterolla ei ole tunteita. Ei välitä, vaikka hylkäisin sen pellonlaitaan. Epäilen silti että suuttuu, jos en siitä huolehdi. Raidetangon rapauttaa, käsijarrun vaijerin irrottaa. Ei nosta perää.

Pidän siitä huolta. Sijoitan siihen kaikki liikenevät rahani. Siivoankin – harvoin, mutta kuitenkin.

Kuljemme yhteistä matkaa. Keräämme kokemuksia. Ensimmäinen itse toimitettu katsastukseensaatto oli ehkä elämäni jännittävimpiä tapahtumia. Pelkään menetystä. Jälkitarkastus meni jo rutiinilla.

Istahdin konttorin ankeuteen pahvimukista kahvia hörppimään ja äijille nyökyttelemään.

Läpi meni.

Tagged , ,