Tag Archives: ELÄIMET

Opiskeluissa nokkimaetäisyydelle

saaksi

Alkoi aikuisopiskelun toinen työssäoppimisjakso. Pakkasin osan kodistamme auton perille ja ajelin lintujen pariin. Työskentelen tämän jakson Heinolan Lintutarhalla, jossa hoidetaan loukkaantuneita, luonnonvaraisia, lintuja. On se aika vuodesta, että poikasten pitäisi yrittää selviytyä elämään omin avuin. Ruoanhankinta on kovaa hommaa. Syöksyn reitille voi osua ikkunalasi. Mehiläishaukalla on rankat ajat, ei niin suotuisan kesän johdosta. Tai takia. Lintutarhallahan ihannetilanne on se, että lintuja on mahdollisimman vähän. Jokainen taloon tuotu on jollain tavalla kolhittu elämä. Henkilökunta tekee kaikkensa, että lintu saadaan takaisin vapauteen jatkamaan sille luonnollista elämää. Pääsen nyt osaksi tätä kuntoutusprojektia. Lisäksi tarhalla hoidetaan niitä, joita ei enää luontoon palauttaa voi. Tarhalla on siis myös vakiasukkaita; lahjoitettuja (uudelleensijoitettuja) siivekkäitä. Apua tarvitsevia nämäkin.

Ristiriitainen on tilanne, jossa nauttii kaikkien näiden lajien kohtaamisesta ja samalla toivoo, ettei tähän tilanteeseen olisi jouduttu. Hetki, jolloin syömätön haukka saadaan nielaisemaan suuhunsa tungettu sydämenpala, on huikea. Tunnelma on voitonriemuinen. Koskettavaa on kohdata päivittäin harmaahaikara, telkkä, kuovi, meriharakka ja sääksi “sulassa sovussa” saman lammen äärellä linkuttaen. Ne ovat siellä, koska eivät muualla selviäisi. On kunnia päästä tekemään näiden elämästä paras mahdollinen, olosuhteet huomioon ottaen.

Jälleen kerran aikuisopiskelu saa puoltopisteitä. Näin pitää olla: tehty työ tuntuu merkitykselliseltä.

Se joka lintuja pienine aivoineen tyhmäksi väittää, on itte semmoinen!

Hienot kanaseni ovat saaneet monta kilpailijaa. Mitähän tuumaisivat, jos tietäisivät, että annoin ensiapua kanahaukalle?

Tagged , , , , , , , , ,

MUTUA JA MUUTA PÄTEVÄÄ OPPIA


Olen opiskellut vuosina 1974-1986, 1987-1988, 1990-1993, 2013 ja parasta aikaa. Tuossa välissä olen itse opettanut ja ollut tekemässä opetussuunnitelmaa, sekä valitsemassa opiskelijoita ammattikorkeakoulutasoisiin opinahjoihin. Voisi kuvitella että tällaisella vuosituhantisella kattauksella olisi nähnyt suuria muutoksia.

Toki TV-lähetyksiin on saatu värit ja rokkia kuulee muuallakin kuin lauantaitanssien päätteeksi. Puhelimista on viety johdot ja piirtoheitin kerää pölyä auditorion nurkassa (paikalla kuitenkin). Mutta opettajia ei ole korvattu roboteilla. Opettaja ei ole siirtynyt luokan edestä yllämme leijailevaksi astraalihahmoksi. Opettaja tulee joka aamu luokan eteen ja tömäyttää pöydälleen kasan monisteita, jotka kohta lähtee jakoon. Joka aamu pidetään nimenhuuto.

Minä istun koulun penkillä viittä vailla viiskymppisenä ja taannun joka päivä pikku koululaiseksi. Olen eturivissä, kuten ala-asteella. Pienenä puhkuin intoa. Nyt, paitsi että puhkun intoa, joudun lisäksi varmistamaan näkyvyyden valkokankaalle. Tekniikka on saattanut hivenen viime vuosituhannelta kehittyä, mutta kaikki kiteytyy edelleenkin opetuksen tyyliin ja tasoon. Opettajan taitoon saattaa sanottavansa selkeäksi ja innostavaksi asiakokonaisuudeksi. Yhtä huonoja ja hyviä tyylejä saattaa aihepiiri opiskelijan ymmärtämöön on nähty kautta vuosien. Vuosikymmenten.

Siinä ei powerpointit auta, jos sanottava on sekavassa muodossa mututuntumasta koneelle saatettu. Ei haittaa opastajan lukihäiriökään, mutta jos se vaikuttaa asiasisältöön, olisi syytä tarkastuttaa tekstit häiriöttömällä tietäjällä. Vaikka itse en enää tässä iässä purematta pysty nielemään, saattaa takana istua joku, joka väärän viestin kakistelematta hotkii.

Ärsyyntykää, oi, nuoret kanssaoppijani, kun hiljennän aiheeseen kuulumattoman keskustelunne tahi keskeytän opettajaa tämän tästä, kysyäkseni lisää ja tarkennusta. Minä en aio mennä kokeilemaan yhdelläkään hengittävällä olennolla, oliko tämä sittenkään näin. Omatoiminen lisätiedonhankinta on tietysti myös ensiarvoisen tärkeää. En tiedä, kuinka tiuhalla kammalla oli kirjaston valikoimista löytyvät kirjat harattu, mutta ainakin nykytekniikan mahdollistama tiedonhaku vaatii suunnattoman kriittistä suhtautumista löydettyyn tietoon. Mistä erotan mutun todesta, Wikipedian jo sivutettuani?

Opiskelen uutta ammattia, joka tähtää eläinten hyvinvointiin. Tässä ammatissa kaiken, ihan kaiken, tulee tähdätä siihen, että eläin ei kärsi enää yhtään enempää, kuin mitä sen “vangitseminen” ihmisen tarpeisiin jo aiheuttaa. Tässäkään ammatissa en ole valmis koskaan.

Otamme eläimiä itsemme, emme eläimen vuoksi. Vai mitä tuumaatte kuwaitilaisen miljonäärinuorukaisen kommenttiin siitä, kuinka leijonan on parempi olla hänen Instagramlemmikkinsä, kuin nähdä nälkää viidakossa?

Tagged , , , ,

KOIRASI EI OLE VEGAANI, VEGAANI!

Nyt on koulunkäynti sellaista, mitä toivoin. Saamme luentoja todelliselta asiantuntijalta, ihmiseltä jolla on laaja-alainen koulutus aihepiiristä, hirvittävän laaja, kansainvälinen, käytännönkokemus ja taito tuottaa kaikki tämä tieto meidän saataville. Kysymyksiä saa esittää ja niihin vastataan laveasti ja varmasti. Ei jää hetkenkään epäilystä, etteikö siellä olisi tietopohjaa. Niitäkin opettajia on, jotka vastaavat mutupohjalta – eivätkä välttämättä korjaa, jos tuli mututtua väärin.

Kun on kyse eläimistä, niiden hoitamisesta ja hyvinvoinnista huolehtimisesta, on tiedon syytä olla faktapohjaista. Ei ole helppoa. Esimerkiksi nyt vaikkapa eläinten ruokinta. Oikein kävin tänään ihmettelemään, miten ihmiset saavat ylipäänsä pidettyä elukkansa hengissä. Kuinkakohan moni tavallinen koiran tai muun elukan kanssa tallaava tulee ihan oikeasti perehtyneeksi esimerkiksi lajikohtaiseen ravinnontarpeeseen. Että mitä kaikkea se Puffe tarvitsee. Tarvitsee. Ja mitä se Puffe ei tarvitse. Kuinka moni harkitsee herkut vs. ruoka? Liikunta ja aktivointi. Lepo, valo ja lajinmukaisen käyttäytymistarpeen tyydyttäminen jne. jne. Näitä, muun muassa, käymme läpi tällä hetkellä. Lainsäädäntöä, eläinsuojeluasetuksia. Onhan jokainen eläimenomistaja varmasti lukenut nämä läpi? Tämä kaikki on tärkeää. Eläinten oikeudet ja ihmisen velvollisuudet. Eläin on elävä (nimikin sen sanoo), tunteva olento. Jos se ei esimerkiksi saa oikeanlaista ruokaa, se sairastuu. Huonosti käy emännällekin sipsikaljadieetillä, loppujen lopuksi. Sitä edeltää pitkäkestoinen huonovointisuusjakso. Älä, älä koskaan ruoki eläintä niin kuin itseäsi. Vaikka olet vegaani, koirasi ja kissa eivät. Jos palkitset itsesi paketilla jäätelöä, älä tee niin elukkaasi kosiskellaksesi.

Sitten on ne muut.

Ne muut, jotka eläimiään kaltoin kohtelevat. Vai kohtelevatko? Ennen soittoa hätäkeskukseen, selvitä mitä laki säätää. Selvitä. Keskustele ensin eläimen omistajan kanssa. Irrottaako eläin kenties sittenkin talvikarvaa, eikä ole kapinen? Onko todella ok. että lapinkoira makoilee hangella. Saako hevonen itse päättää ollako kesäsateessa, vaiko mennä sateensuojaan… Selvitä, sitten hälytä – jos tilanne edelleen puuttumista vaatii.

Kaikki tämä on kiehtovaa ja lisääntyvä tieto lisää itsevarmuutta eläintenhoitotyön suhteen.

Eläinten lisääntyvä kaltoinkohtelu lisää tuskaa. Kuulen (ja näen) mitä uskomattomampia tarinoita eläinten kohtelusta – ja perusteista hylätä (tai jopa lopettaa/lopetuttaa) se niin toivottu karvainen (tahi karvaton) perheenjäsen. On vaikea uskoa, miten huolettomasti eläimiä kohdellaan. Esineinä pidetään hengittäviä yksilöitä.

Älä ota eläintä, ellet ole aivan, AIVAN, AIVANAIVAN varma, siis se satavarma, että jaksat, pystyt, viitsit ja osaat huolehtia siitä. Ja huolehtia siitä oikein. Kotilosta on huolehdittava siinä missä hevosestakin. Ei ole itse itsensä hoitavia eläimiä. Ei vankeudessa.

Miten seuraavat tilanteet meni, noin niinku teidän mielestä?

Äiti lupaa lapsilleen kanin. Kani ostetaan ja jo ostotilanteessa sovitaan, että kani voidaan mökkireissun ajaksi tuoda hoitoon. Tulee mökkireissun aika. Kani tuodaan. Viikoksi, sanotaan. Lapset vieressä todistavat tätä. Kania ei koskaan noudeta. Ei koskaan infota, miksi näin kävi. (Tapahtuma ei ole ainoa laatuaan, jos vaikka yhtä perhettä olisi onnettomuus kohdannut.)

Kissa päästetään ulos ”koko kesäksi”. Kissa viettää aikaa naapureiden pihassa. Häiriköikin. Viimein joku toimittaa tuntemattoman kissan kunnan löytöeläinpalveluun. Kissaa hoidetaan, siitä pistetään tiedotteet liikkeelle, jotta rakkaan lemmikkinsä kadottanut henkilö voi sen löytää. Rakkaan lemmikin rakas henkilö tulee linjoja pitkin, rumia sanoja huutaen, löytötalon kiroten, kissansa löytöeläintaloon toimittaneen henkilön manaten – ja ilmoittaen, että vastaisuudessa aikoo ajaa kaikkien vapaana kulkevien kissojen päälle.

Eläintenhoitajaopiskelija ei saavu aamunavettaan, koska ei jaksanut nousta niin aikaisin. Opiskelija on ilmoittanut suuntautuvansa maatalouslomittajan tehtäviin.

Perhe muuttaa. Muutossa on hyvä aina hankkiutua eroon ylimääräisestä tavarasta. Niin kuin koirasta? Koira jätetään vanhan asumuksen pihaan, juoksunaruun. Vailla vettä ja ruokaa.

Juhannuksena juoma maistuu, lämmin eli ei. Joskus juhannus kestää parikin viikkoa. Ja kun menojalka vipattaa, jää kissa, kissat. Ja etteivät koko kämppää sotkisi juhannusviikolla, on fiksua jättää kissat tuulikaappiin. Viikoksi. Eivät varmasti pasko, kunnei niille jätä ruokaa. Eivätkä pissaa, kun ei niille jätä vettä. Varsinkaan sille, joka on viimeisillään tiineenä. Eihän semmoisen rakko mitään piä.

Ja näitä riittää.

Mitä ihmettä tapahtuu, ihmiset?

 

Lue!

 

 

Tagged , , , , ,

POSSUJUNALLA KOTIIN

Olen palailemassa kaatuneen seinän alta.

Eläintenhoidon opiskelijaa ei maitojunat kuljettele, vaan palaillaan pikkuhiljaa possujunalla. Syysillat näyttää, mistä se kana kusee – ja muita uskomuksia.

Tulkaa kanavalle.

Tagged , , ,