Kävin taidenäyttelyssä. Saliin astuissain vein kädet selän taa, otin peukaloetusormiotteen toisen käden pikkusormesta ja astelin feikatun harkituin askelin taulujen editse. Säädyllisin väliajoin pysähdyin katsomaan teosta hieman pidemmäksi aikaa. Kaikki tämä tapahtui automaattisesti ja tajusin, että näin käy aina kun saavun taidenäyttelyyn. Mitä tapahtuu? Avaanko itseni – taiteen tulla, vai esitänkö tiedostamattomasti taiteesta jotain ymmärtävää hahmoa? Yleensä minulla on aina kiire jonnekin toisaalle (tällä kertaa kahvilaan), ja päätän hypähtää näyttelyyn liian lyhyeksi aikaa. Ei siis ole aikaa seisahtua jokaisen suditun luo minuuttitolkuksi. Ja taas toisaalta, jos teos ei miellytä tai herätä mitään kysymyksiä, väreitä tahi muita tuntemuksia, miksi jäisinkään? Tuo ote minua alkoi huvittaa, se kun tajusin, että minulla on oma asento- ja kävelyrutiini taidenäyttelyille. Nauratti, mutta taidenäyttelyissähän ei naureta. Se antaa vaikutelman kevytkenkäisestä ja pinnallisesta shoppailijasta, jolla ei ole alkeellisintakaan käsitystä taiteesta. No ei minulla juuri mitään jalustaa asialle olekaan, taidekoulun kolmekymmenvuotisjuhlaa viettävää taidehistorian tenttiä ja itse tutkiskeltua lukuunottamatta. Katselin kyllä taulut – retrospektiivin vastakarvaan astellen. Alkupään (taiteilijan lopun ajat) teokset eivät herättäneet minussa mitään tunteita. Tai ehkä; tylsistymisen. Teokset näyttivät huolimattomilta toisinnoilta tuolilla istuvasta hahmosta. Ja koska ne eivät olleet tutkielmia samasta hahmosta, en jaksanut kiinnostua. Vilkaisin kuvat ja aloin kiinnittää huomiotani muihin taiteen katsojiin. Toiset sen osasivat. Peukaloetusormiote, ei pikkurillistä, vaan leuasta! Toisen jalan varaan laskettu paino, oikealla etäisyydellä teoksesta, pää vasemmalle (tai oikealle) hieman kallellaan. Nuoren taitajan päättäväiset askeleet ja hieman alaspainetun pään kevyesti kurtistettujen kulmien alta lähetetty tiukka katse kohti teosta. Askel kohti ja tarkempi porautuminen yksityiskohtaan. Yksi katselee taulua siitä hidastetulla liikkeellä takaperin etääntyen. Toinen istuutuu saliin asetetulle divaaniryhmälle ja jää oikein taidehetkeä viettämään. Katson ihmistä ja seuraan tämän katsetta kohteeseen. Mitä hän tuolla näkee, miltä hänestä tuntuu, mitä hän kuvasta kaivaa (käyn ehkä katsomassa, en löydä sieltä mitään ihmeellistä)?
Taide koetaan henkilökohtaisella, omaan historiaan, tähän hetkeen ja odotuksiin liittyvillä tasoilla, enkä minä voi tietenkään tuntea ja ymmärtää samoin, kuin tuo teokseen kiinni jäänyt vanha herra.
Jatkan matkaa – ja ilahdun. Taiteilijan alkuaikojen (retrospektiivin mukaisen) teokset alkavat herättää minussa kiinnostusta, iloa, surua ja halua tietää taiteilijasta lisää. Taide sen teki.
KAATUNEET SEINÄT 