Olimme viikon Islannissa. Uutispimennossa, töllöttömässä tilassa. Emme juuri uutisia kyllä kaivanneetkaan. Pohdimme kuitenkin paikallista suvaitsevaisuutta. Erilaisuuden sietämistä. Miksi tuo vähälukuinen kansa ei atraimin käy vierasta vastaan. Voisi kuvitella, vieras kun harvaan asutussa maassa erottuu, punatukkaisuuttomuuttaan. Vaan niin viihtyi kenialainen, viihtyy homoseksuaali. Rotuun, sukupuoliseen suuntautumiseen, ulkonäköön tmv. kohdistuvaa vihaa on vähän. Näin tulkitsin, näin olen ymmärtänyt.
Pöljyys lie rodutonta – sitä löytynee joka kolkasta.
Miksi nuo ärräänsä mukavasti sorauttavat dottirit ja sonit sietävät? Olisiko niin että ääriolosuhteissa ymmäretään jokaisen kanssaeläjän arvo. Että koska tahansa voi joutua turvautumaan toisen apuun. Että kun jumissa ollaan ei ole väliä onko auttava käsi punainen vai musta. Äärempiäkin olosuhteita on, en ole matkan sokaisema. Tai kuten ystäväni islantilaistuttava oivasti laittoi; ovat tajunneet sisäsiittoisuuden vaarat. Islantiin verrattuna me elämme makaronivellissä. Vähän jäähtyneessä. Taitaa mennä liian hyvin.
Silloin on varaa valita – ja valittaa.
Herätä voisi tämänkin kansa. Vähiin käy ennenku loppuu.
KAATUNEET SEINÄT 