KRAPULA

Jokaisen postauksen, facebookin tahi blogin, jälkeen tulee krapula. Miksi minä tuon kirjoitin, miksi tuohon kommentoin? Miksi laitoin julki? Kukaan ei tykännyt, en tykännyt tuosta. Turha, oi turhaa. Vähäinen mielipiteeni ei ole tarpeeksi älykäs. En ollut näppärä. Otin liian tosissani. Harvoin aukeaa muille huumorini. En lähtenyt vakavaan messuun (väärinymmärryksen määrä oli magalomaaninen).

Miksi siis kirjoitan? Vaikkapa tänne? Terapoin itseäni, kyllä. Mutta miksi muiden kuullen, hymiöintiä vältellen? Vitsit ja viattomuudet luultavasti ymmärretään väärin. Kevyestä traumasta tulee painava. Palaako otsaani leima? Ja jos, haittaako se? Vähäisenkin asian sanoiksi pistäminen auttaa hahmottamaan trauman pienuuden. Ihanan on vähäiset pulmat. Pieninpä selviää sivalluksin. Tämä some on muuttanut minua. Tapaa, jolla katson itseäni – saati muita. Otanko tämän liian vakavasti?Ottiko tuo toinen? Mikä täällä on raskasta ja mikä on keveää?

Onko tätä kirjoitusta olemassa, ellen nosta töpöhäntääni itse? Sillä se lähtee millä on tullutkin?